Hei. Tämä on Lounakollektiivin ensimmäinen postaus.
Kun aloin luonnostella tätä postausta, valitin kumppanilleni, etten keksi mitenkään mistä kirjoittaa, ehkä kirjoitan vain siitä, miten vaikea on kirjoittaa. Hän katsoi minua ja totesi, että kautta aikojen muusikot ovat tehneet biisejä siitä, miten eivät osaa tehdä biisejä ja kirjailijat tehneet tekstejä siitä, miten vaikea on tehdä tekstejä. Ei kauhean omaperäinen aihe, ilmeisesti.
Aloitan silti siitä.
Ihan kuin minulle olisi äkisti kehittynyt valkoisen paperin kammo, josta en koskaan aiemmin koe kärsineeni. Minullahan on ollut sanoja vaikka millä mitalla. Writer’s blockini on erilaista kuin kykenemättömyys kirjoittaa, se on pikemminkin vastakohta sille: maanista sanojen tuottamista, luonnoksien hahmottelemista kaikkiin paikkoihin, joihin vain voi kirjoittaa, enemmän kuin ehdin kirjoittaa. Jos sanojen suhteen kärsin jostain niin korkeintaan referaation vaikeudesta. (En itse asiassa vieläkään oikein ymmärrä, miten pystyn esimerkiksi twiittaamaan. 160 merkin tekstiviestit ovat painajaiseni. Ja miten uskomaton ajatus, että jotkut voivat tiivistää ajatuksensa pelkiksi emojeiksi.)
Mutta vielä tätäkin enemmän kärsin viimeistelyn vaikeudesta. En aina erota sitä, enkö osaa tehdä asioita valmiiksi vai onko kyse sittenkin siitä, etten uskalla. Valmiit asiat ovat päässäni asioita, joita ei enää voi muuttaa, ja jos jotain ei pysty muuttamaan, sen toivoisi olevan heti täydellinen. Olen juuri se tyyppi, joka ei pysty nauttimaan matkasta vaan haluaisi pikakelata sen yli, tai oikeastaan parempi jos matkaa ei koskaan olisi tai tulisi olemaankaan vaan olisin heti perillä. Siellä, missä kaikki on valmiina ja aivan paikallaan.
Näitä pohtiessa aloin miettiä, mitä Lounakollektiivi oikeastaan on. Toivon, että Louna on minulle, meille ja teille kaikille paikka, jossa sanat saavat rönsyillä ja lauseet johtaa loppuun tai jäädä kesken ja ajatukset olla vielä hieman epätäydellisiä ja jäsentymättömiä. Paikka, jossa ei vielä tarvitse olla ihan perillä tai kiirehtiä sinne. Ainakin jos voin jotain itsestäni luvata, niin yritän olla jatkuvalla matkalla.
Joten: tervetuloa.
Ai niin! Epätäydellisyyden pelolle on muuten nimikin, atelofobia. Se kuulostaa paljon leikkisemmältä ja kutsuvammalta kuin perfektionismi.