Viime kesäkuun alussa lopetin meikkaamisen. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin en ihan kokonaan; käytän edelleen satunnaisesti kulmavahaa, ripsiväriä ja huulipunaa. Sekä myös jonkinlaisia valotippoja highlighterina, kun joku kuulasihoinen jossain hehkutti sen luovan vaikutelman, että on meikannut, vaikkei oikeasti olisikaan (jepjep..). Lopetin meikkivoiteen ja puuterin käyttämisen kuitenkin. Voi olla, ettei tämä monille kuulosta kovinkaan radikaalilta tai suurelta asialta, mutta itselleni se oli valtava päätös.
Aloitin päivittäisen meikkaamisen ehkä joskus 15-16-vuotiaana. Ensimmäiset merkit aknesta sain jo muistaakseni 13-vuotiaana, ja ihoni kunnon huonontuessa ravasin vuosien ajan ihotautilääkäreillä ja kokeilin vaikka minkälaisia voiteita, liuoksia ja lääkkeitä (kiitokset vanhempieni taloudelliselle tuelle ja erityisesti YTHS:lle).
Minulle akne ja meikkaaminen ovat aina liittyneet toisiinsa. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut värikkäistä luomiväreistä, huulipunan pohjustamisesta taikka varjostusten tekemisestä oikeaoppisesti. Olen aina meikannut piilottaakseni finnit, ihon kirjavuuden, punakkuuden ja arvet. Olen meikannut peittääkseni, häivyttääkseni ja sopiakseni normiin. Olen hävennyt sekä huonoa ihoani että meikkaamista, sillä kadehdin kaikkia hyväihoisia, joiden ei ”tarvitse” meikata.
Jännitin vuosien ajan tilanteita, joissa joku voisi nähdä minut ilman meikkiä. Yökyläilyt ja uimareissut ahdistivat ja äärimmäisen harvoin poistuin kotoa edes lähikauppaan meikittä. Pahimmillaan meikkasin silloinkin, kun tiesin 99 prosentin varmuudella viettäväni päivän kotona sisätiloissa, ihan vain jotta oli helpompi katsoa peiliin.
Akneni parantui tai ainakin rauhoittui lopulta kahden isotretinoiinikuurin jälkeen, mutta meikkaaminen jäi. Siitä oli tullut tapa ja osa arkirutiineja. Vuosien ajan selitin itselleni, että samalla tavalla kuin valitsen joka päivä kivat vaatteet päälleni, meikki on osa lookkiani, tai paremminkin viimeistelee sen. Samalla ajattelin, että meikki on jonkinlainen suojakilpeni maailman pahuutta vastaan, tai ainakin muiden ihmisten katseita vastaan. Mikä on tavallaan hassu ajatus, sillä meikkasinhan oikeastaan muiden katseiden takia.
Kai lopulta kyllästyin siihen, että aamuisin piti varata aikaa meikkaamiseen ja päivän aikana huolehtia siitä, ettei naama kiillä liikaa, korjailla meikkiä ja lisätä puuteria tasaisin väliajoin. Meikkaamisesta tuli ennemminkin rasite, kuin hauska ajanviete tai iloa tuottava asia. Silti ajatuskin vaikkapa kouluun tai töihin menemisestä ilman meikkikerrosta hermostutti. Naiseksi kasvaneena ja kasvatettuna sitä on niin sisäistänyt ajatuksen, että oma arvo kietoutuu ulkonäön kanssa yhteen.
Kesän alussa päätin haastaa itseni olemaan meikittä yhden kuukauden. Kesäisin ihoni voi muutenkin paremmin ja vaalea naamani saa auringosta väriä sekä pisamia, mikä tasapainottaa aknen jättämiä jälkiä kasvoillani. Päätös tapahtui, kun meikkivoiteeni loppui, eikä minulla ollut juuri silloin varaa ostaa uutta. Ajatusprosessi oli ollut kuitenkin käynnissä jo pidemmän aikaa, joten aloitus oli sinänsä helppoa.
Arjessa muutos ei ollut kovin suuri, enkä ollut tuona kesänä töissä, joten saatoin makoilla ruotsalaisilla rantakallioilla aivan huoletta meikittömänä. Aluksi jännitti käydä bileissä tai treffeillä ilman meikkiä, mutta niinpä niistäkin selvisin. Oikeastaan mitään ei tapahtunut; kukaan ei kommentoinut asiaa mitenkään, kukaan tuskin edes huomasi, ketään ei kiinnostanut.
Yhden kuukauden kokeiluni venyi koko kesän mittaiseksi, siitä vuoden loppuun ja jatkuu edelleen. Vielä ei ole tullut eteen niin ylitsepääsemätöntä tapahtumaa, jonka vuoksi olisin kokenut tarpeelliseksi hankkia peitevoiteita tai vastaavia. Hieman huijaan sillä, että kirkkaanpunainen huulipuna on paras aseeni juhlatilanteissa sekä silloin, kun haluan feikata (itselleni), että elämäni on hallinnassa.
En halua kirjoituksellani millään tavalla moralisoida taikka sheimata meikkaavia ihmisiä, jokainen tehkööt niin kuin hyvältä tuntuu. Meikki ja meikkaaminen voi ja saakin olla ihanaa iloittelua, piristävää ja pinnallista hauskanpitoa, oli se sitten arkista tai juhlavaa tai mitä ikinä. On kuitenkin hyvä pysähtyä välillä miettimään, tekeekö jotain vain miellyttääkseen muita, kapitalistisen yhteiskunnan kauneusihanteista puhumattakaan. Olen myös päättänyt tehdä enemmän asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni vapaaksi, ja meikkaamattomuus on tällä hetkellä yksi sellainen asia.
täytyypä joskus kokeilla noita valotippoja, en ollut koskaan kuullutkaan… kiitos, kiinnostaisi lukea lisää näistä iho jutuista 🙂
Koitan nykyään ajatella ihoani/naamaani niin vähän kuin mahdollista, mutta ymmärrän ja symppaan kyllä kaikkia, joita iho-ongelmat vaivaa. Katsotaan, jos innostuisin kirjoittelemaan näistä lisää joskus!
Hei Roosa! Olen maalla viettämässä hiihtolomaa, tutkin somea ja päädyin teidän kollektiivin sivuille. Onneksi! En enää juuri välitä lukea blogeja, mutta teidän kollektiivin sisältö on jotain ihanaa. Teistä jää hyvä mieli.
Minua vaivasi aikuisiän akne, mutta oikeiden tuotteiden löytäminen, kroonisen stressin hellittäminen, reippailu ja pitkien metsälenkkien pitäminen on lähes parantaneet ihoni. Vaikka jotain punoitusta on yhä ja menkkojen aikaan syntyy finnejä, en anna sen yhtään haitata. Ei tule mieleenkään peittää. Olen pelkästään onnellinen, että ihoni tuntuu puhtaalta ja hengittää. Sain mummiltani hopeisen käsipeilin ja tarkastelen sillä usein ihoani lähietäisyydeltä. Tuntuu sanoinkuvaamattoman hyvältä nähdä ihoni voivan hyvin. Lady Bird leffassa Saoirse Ronanin aknearpien annettiin näkyä. Niin nuoren kuin vanhan ihmisen ihon tulisi sallia näyttäytyä sellaisena kuin se on. Paljas iho on peitettyä paljon kauniimpi. Kiitos kun postasit meikittömyydestä. Olet kaunis.
Moi Saara! Ihanaa, että löysit tänne ja kommentoit näin kivasti! Oon samaa mieltä tuosta ihon hengittämisestä, tuntuu jotenkin raikkaammalta olla ilman meikkiä. Mummin vanha hopeinen käsipeili kuulostaa ihanalta, oi! <3 Kiinnitin kanssa huomiota ja olin iloinen Lady Birdin aknearpien näkymisestä, tässäkin asiassa representaatiolla on merkitystä. Kiitos!