Olin lapsi, kun enoni joi itsensä kuoliaaksi.
En tiedä, mikä oli hänen sisäinen demoninsa, joka johdatti hänet avaamaan pullon kerta kerran jälkeen vielä sittenkin, kun hän oli tietoinen, että jokainen niistä voi olla hänen viimeisensä. Mutta tiedän itsekin jotain siitä, miltä jano tuntuu.
En tarkalleen muista, milloin join ensimmäisen humalani, ehkä olin viidentoista. (Noina aikoina muistan juoneeni ainakin yhden sellaisen kännin, että melkein sammuin lumihankeen. Ihmettelen välillä olevani hengissä sen jäljiltä (toki ihmettelen sitä niiden kaikkien muidenkin kertojen jäljiltä). Muistan krapulan piinaavan oksetuksen tunteen ja kylmän hien, ja sen miten yritin kotona esittää kaiken olevan ihan ok, kun sisäelimeni tuntuivat vaihtavan paikkaa. Se oli ensimmäinen paha krapulani, mutta ei viimeinen, eikä todellakaan pahin.)
Rakastin alkoholia heti. Rakastin sitä, koska olin nuori ja arka, ja se toi minulle kyvyn irtautua itsestäni, siitä kaikesta kriittisestä sisäisestä puheesta, joka kaikkina hereilläolominuutteinani piti meteliä päässäni ja kertoi, miten huono ja arvoton olen. Alkoholi sai pääni hiljenemään ja ajatuksissa oli yhtäkkiä kauniin tyhjää.
Eikä hiljaisuus ollut edes kaikkein parasta, vaan se, miten ujouteni karisi. Kun olen humalassa, olen ekstrovertti, rakastan juhlia, rakastan puhua ihmisille, tavata ihmisiä, rakastan mennä sähikäisenä ympäriinsä, rakastan e l ä ä.
Ainakin pitkään ajattelin, että niin eletään.
Mutta enää en ole varma, mitä elämää se on.
Olen kadottanut satoja iltoja. Humalainen uskaliaisuuteni ja sosiaalisuuteni on tutustuttanut minua ihmisiin ja vienyt minua paikkoihin, joista en jälkikäteen muista mitään. Kaivelen kiinnostavien ja vähemmän kiinnostavien keskusteluiden sirpaleita. Olen herännyt paikoista, joihin en muista joutuneeni, vieressäni ihminen, jonka sukunimen olen selvittänyt asunnon ovesta lähtiessäni. Jos törmään häneen myöhemmin, en enää muista, mistä tunnen ne kasvot.
Olen rikkonut ystävyyssuhteitani olemalla piittaamaton, epäempaattinen, en ollenkaan läsnä, aina vain juhlissani, humalassani, itseni sisällä. On ihmisiä, jotka olen menettänyt ja joita kaipaan edelleen, mutta kunnioitan heidän ratkaisuaan katkaista välinsä minuun – olisin itse tehnyt samoin.
Olen käyttänyt rahaa, lainannut palauttamatta, luonnollisesti hyväksikäyttänyt kaikkien ihmisten ystävällisyyden ja ottanut vastaan tarjotut juomat ilman, että minulla on aikomustakaan maksaa niitä takaisin.
Olen jättänyt väliin luentoja ja tenttejä krapuloideni takia, olen mennyt darrassa töihin, olen ilmestynyt nukkumatta yhä edellisen yön vaatteissa ja meikeissä, edelleen humalassa, jopa isoisäni syntymäpäiville.
Olen valehdellut, pettänyt ja peittänyt jälkiä.
On ollut myös paljon hyvää, tietenkin. Olen tavannut parhaan ystäväni humalassa. Tuttavuutemme alkoi hämäristä öistä, mutta kasvoi ystävyydeksi valossa ja selvinpäin.
Olen tutustunut ihmisiin, joiden kanssa iltaa istuessa alkoholi on murtanut jään niin, että kykenen antamaan itsestäni jotain, en vain istumaan hiljaa. Olen mennyt paikkoihin, joihin en selvänä olisi uskaltanut. Olen viihtynyt enkä myöhemmin tarvinnut alkoholia mennäkseni niihin.
Olen syönyt upeita upeita aterioita, joiden maut viini on lopullisesti nostanut pintaan. Olen juonut niin hyviä oluita, että olen itkenyt onnesta.
Olen kirjoittanut vapautuneesti nousuhumalassa.
(Ja kuten aina jaksan kertoa, olen juossut elämäni nopeimman kympin humalassa. En usko, että personal trainer välttämättä suosittelisi tätä kenellekään.)
Ja silti, kaikesta hyvästä huolimatta, on lopulta ollut enemmän pahaa.
Hetki, kun päätin jättää alkoholin, oli kirkas. Päivä, jona se tapahtui, oli kirkas. Tietenkään en itse ollut, olin yhä humalassa. Katsoin peiliin, itseäni silmiin ja totesin ei enää. Juhlat on nyt juhlittu, baby girl. On aika alkaa siivota niiden jälkiä.
Ja voi, miten tässä onkaan siivottu.
Kun kirjoitan tätä, olen ollut selvinpäin 32 päivää. Tiedän, ettei se ole mahdottoman paljon, mutta niiden 32 päivän ja yön aikana olen käynyt läpi oman sielun pohjamutia sen verran, etten muista tällaista henkisen kivun ja kasvun aikaa. Kasvanut ihmisenä kilometrin verran.
Tämä on myös varmasti pisin selväpäinen hetkeni vuosiin. Ehkä jopa sen jälkeen, kun ensimmäistä kertaa aloin juoda.
Aika surullista, miten vähän pitkiä selviä kausia elämääni lopulta onkaan mahtunut.
En vielä tiedä, miten minun ja alkoholin lopulta käy. Valehtelisin jos sanoisin, etten ikävöi sitä yhtään.
Sillä minähän rakastan alkoholia niin kuin rakastetaan vahingollista eksää.
Heikkona hetkenä pyydän sen luokseni käymään, vaikka kaikki on jo ohi.
Kaiken pitäisi olla ohi.
Nyt olen kuitenkin uudessa suhteessa, flirttailen ujosti päihteettömyyteni kanssa, pidän sitä kädestä, esittelen ihmisille. Meillä on kuherruskuukausi, jolloin on helppoa olla ylpeä nykyisestä itsestään, päätöksistään ja teoistaan. Mutta meillä on myös vaikeita hetkiä, kun istumme aamuyöllä baarin pöydässä, johon kannetaan ilmaisia juomia ja se jano, voi se jano vaivaa niin, etten kuule keskustelua ympärillä, kun tuijotan muiden täysiä viinilaseja ja melkein maistan.
Ehkä se, mitä toivon on, että minä ja eksäni voisimme vielä joskus olla ystäviä. Että voisin siemailla rauhassa sen himoitsemani hyvän rieslingin tai kuohuviinin tai kaksi, mutta sitten päättää, että tämä oli tässä tälle iltaa. Tämä riittää minulle.
Että osaisin lopettaa ennen kuin olen taas tuntemattomissa juhlissa kasvottomien ihmisten ympäröimänä tekemässä muistoa, josta ei jää jälkeä, mutta jää häpeä.
Niin tärkeä aihe ja teksti! <3 Tunnistan niin tuon elämisen halun, nousuhumalan antaman kaikkivoipaisuuden tunteen ja hauskanpidon suoran liittämisen alkoholiin, vaikka eihän niillä ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. On ollut aika järkyttävää tajuta, kuinka paljon alkoholi on määrittänyt omaa ajankäyttöä ja sosiaalisia suhteita joskus aiemmin. Toivottavasti suhde muodostuu sellaiseksi, että sun on hyvä olla, oli se sitten alkoholin kanssa tai ilman.
Voi kyllä, niin hyvin kirjoitettu. Voin hyvin myöntää, että alkoholi on antanut paljon hyvää, erityisesti rohkeutta ja sosiaalisuutta, johon pystyn vain alkoholin avulla. Toisaalta myös kamalaa oloa ja häpeää, etenkin seuraavana päivänä. Jos voisin, ottaisin mielelläni alkoholin hyvät puolet ja tunteen siitä kuin voisin olla ikään kuin enemmän oma itseni muutaman lasillisen jälkeen. Kuitenkin krapulat ovat olleet aina niin kamalia, että en vain kestä niitä ja siksi koen helpommaksi olla juomatta. Välillä kyllä kaipaan sitä humalan tuomaa vapautta, rohkeutta puhua ihmisille ja tehdä asioita. Toisinaan tuntuu ulkopuoliselta, ei niinkään sen takia, että että kokisin muiden puolelta painetta juoda, vaan ennen kaikkea sen takia, etten osaa olla tarpeeksi rohkea ja sosiaalinen selvänä. Krapulapelko vielä kuitenkin voiton tästäkin ja kun juomattomuuteen on tottunut, niin en edes kovin usein edes ajattele sitä.