Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin nuorena olla

Kuvassa, joka tässä on, en ole onnellinen, seesteinen, levollinen, itsevarma tai kasassa, vaikka ehkä yritänkin näyttää siltä.

Facebookin 10 years challenge- haasteen innoittamana tein nostalgiatripin vanhoihin kuviini.

Itsensä läpikäyminen kymmenen menneen vuoden ajalta tarkoitti yllättävän tylyjä kohtaamisia.

Törmäämistä muistoihin, jotka ovat olemassa, mutta haaleina niin kuin olisivat tapahtuneet toiselle, jonka ulkonäön tunnistan, mutta johon en osaa samastua. Joka en tajua olleeni.

Ihmiselle, jonka kanssa en tahtoisi olla tekemisissä, jos tapaisin hänet nyt.

Mitä olin 10 vuotta sitten: intohimoinen, holtiton, vastuuton, valehtelija, mustasukkainen, kiihkeä, mustavalkoinen, spontaani, maaninen.

Pitkään kuvittelin tahtovani olla sellainen ja olin hyvin haluton muuttumaan. Kuvittelin kaiken minussa olevan hyvin, mutta en todellisuudessa ollut yhtään niin onnellinen kuin toisinaan väitin olevani. Pidin yllä teatteria, vaikka lavasteissa kaikkea leimasi jonkinlainen heiluva jatkumattomuuden tunne. Kuin asiat olisivat olleet väärin ja hukassa, samanlainen tunne kuin niissä unissa, joissa jatkuvasti vain myöhästyy uudelleen ja uudelleen unen ikinä loppumatta. Hysteerisenä räpiköin kohti jotakin.

Osaan nimetä ääneen hetken, kun tajusin, etten tahdo olla mitään siitä enää. Kun kyllästyin vain esittämään onnellista. Hyvin tärkeäksi käynyt ihminen kuvaili ääneen kaikki ne samat adjektiivit, jotka nyt liitän siihen minuun, mutta joita en silloin tunnistanut. Tai ehkä tunnistin, mutta piilotin. Kuvittelin olleeni metsä, pitäneeni kaiken puiden alla piilossa, mutta äkisti olin sytytetty tuleen ja se poltti tieltään kaiken, kunnes olin paljas, tyhjä ja täysin auki. Koska ulkopuolelta joku näki minuun, minunkin oli pakko katsoa minuun.

On hirvittävän vaikea katsoa itseään silmiin ja ymmärtää, ettei pidä siitä, kehen tuijottaa.

En tarkoita, että aivan kaikki olisi ollut niinä vuosina ihan loputtoman huonosti. Totta kai on olemassa myös asioita, joita kaipaan sieltä. Kaipaan joitakin vanhoja ystäviäni (ja kadun sitä, miten huonosti heitä kohtelin ja miten he juuri siksi jäivät siihen aikaan). Toisinaan kaipaan vapauden tunnetta. En sitä vastuuttomuutta, jota silloin koin ja tein, mutta sitä, miten maailma oli vielä auki ja toivoin toisella tavalla kuin nyt uskallan toivoa. Olin välinpitämättömyydessäni myös pelottomampi, hyvässä ja pahassa. Aika tuntui pidemmältä eikä loppuvan koskaan. En pelännyt onnettomuuksia tai kuolemaa.

En silti ottaisi sitä minua takaisin, koska se mitä kohden olen kasvanut, on paljon parempaa.

Muutos sieltä tänne on ollut oksettavan kamalaa ja järjettömän ihanaa. Välillä tunnekuohut ovat tuntuneet siltä kuin ne pahoinpitelisivät minua. Oma mieleni on ollut kipeä paikka, jossa en enää ole voinut kaivautua mihinkään turvaan. Koska kaikki on ollut esillä, piilottamatta, näkyvillä, siihen kaikkeen on voinut koskea ja se on koskenut. Mutta hiljalleen, yksi ajatus ja hetki kerrallaan, on jokin muuttunut. Ensin huomamaatta ja sitten aina vain nopeampaa vauhtia, kunnes minusta hiljalleen on tullut se nainen, joka tahdoin nuorena olla.

Tässä kuvassa seison New Yorkissa kahden viikon loman alussa ja olen jetlagin kourissa ja puhtaan, riemastuttavan onnellinen.

Mitä olen nyt: tasaisempi, tyytyväisempi, kärsivällisempi, armollisempi. Lempeämpi, itselleni ja muille.

Kuten jo aiemmin totesin: en ole vieläkään valmis, olen vieläkin matkalla, mutta erona on se, että nyt myönnän ja hyväksyn keskeneräisyyteni paremmin kuin aiemmin. Nyt osaan katsoa niihin kohtiin itsessäni, jotka ovat kipeitä ja joiden en toivo olevan olemassa. En enää pakene vaan menen tahallani kohti.

Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin noina vuosina olla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *