Olin nuorena j ä r k y t t ä v ä n mustasukkainen.
Olin kontrollin tarpeessa, olin rajoittava, olin ahdistunut, peloissani, jatkuvasti surullinen, aina vakuutteluja saatuani hetken päästä uudelleen samojen epäilyksien vallassa, epävarmana kaikesta. Loin skenaarioita, jotka olivat niin mielikuvituksellisia, että jos tunne olisi ollut eri, voisin varmaan ihailla keksimiäni tarinoita.
Mutta tunne oli ruma.
Olin sekoamassa siihen, kumppanini olivat sekoamassa siihen, ystäväni olivat sekoamassa siihen.
Pystyn vieläkin muistamaan öljyisen epävarmuuden tunteen, kuin kalvon jota ei saa pestyä pois. Synkän lammen, johon kävelin, joka valtasi kaiken minussa. Haukoin henkeä, en saanut happea. On pelkoja, jotka eivät kuuntele järkeä.
Olin mustasukkainen parisuhteessa, mutta myös ystävistäni. Se on melkein vaikeampi myöntää kuin mustasukkaisuus rakkaussuhteissa.
Mutta tunne oli hyvin samankaltainen: pelko, että minua lakataan rakastamasta, että joku toinen on parempi, ylempänä jollain absurdilla skaalalla, jolla mittasin itseäni ja arvoani.
En koe, että mustasukkaisuuteni millään tavalla on ollut merkki välittämisestä, kuten noina aikoina ajattelin, kun yritin oikeuttaa tunnetta ja sen tarpeellisuutta itselleni.
En ymmärrä, miten itsekäs pelkoni minun arvostani toiselle voi olla välittämistä. Se on ollut toisen tunteiden epäilemistä ja mitätöimistä. Kun painostin rakkaitani kerta kerran jälkeen kertomaan, että he rakastavat minua, osoitin vain, etten luota heihin ollenkaan.
En enää koe olevani mustasukkainen.
Totta kai toisinaan yhä koen mustasukkaisuutta: minulla on epävarmoja päiviä ja kateuden kivuliaita pieniä ja isompia kirkkaita ja kiivaita pistoja, mutta enää ei ole keskeytymätöntä tärinää, joka valtaa kehoni, kun en saa toista ihmistä kiinni tai hänen puhelimeensa tulee viesti tai humalassa hän puhuu toiselle ihmiselle (kenelle tahansa, kenelle tahansa toiselle, olin juuri niin epävarma, että pelkkä puhe riitti). Jos kumppanini on myöhään juhlimassa, pelkään ainoastaan sitä, että hänelle käy kotimatkalla jotakin. En pelkää itseni puolesta. Laitan viestin ”tule turvassa kotiin” ja menen nukkumaan. En jatkuvasti näe painajaisia, joissa minua petetään.
Muutos on ollut asteittaista pientä hivuttautumista kohti sellaista tilaa, jossa luottamus alkaa tapahtua ja pelot muuttuvat läpinäkyvimmiksi. Se ei ole tapahtunut yhdessä yössä eikä yhdessä tai kahdessa vuodessa. Herranen aika, ei, se on vaatinut niin monta vuotta etten edes kestä ajatella — se vaatii niitä vuosia yhä. Se on vaatinut avoimuutta, rehellisyyttä, myöntämistä, häpeää, itkua, pelkojen palaamista, huonompia päiviä, aivan kauheita päiviä, ja sitten parempia päiviä, niin kuin nyt yhä useammin, päiviä joina luotan minulle tärkeiden ihmisten rakkauteen.
Ja se tuntuu ihanalta. Maailma tuntuu täydemmältä. Rakastaminen tuntuu niin paljon täydemmältä.
–
Jos luet tätä tekstiä ja kärsit samasta: olen todella pahoillani, että joudut kokemaan ne tunteet. Voisinpa antaa parempia ohjeita kuin kommunikaatio ja kaikki se aika, joka vain on pakko käyttää kipeiden asioiden läpikäyntiin (ja se tekee kipeää), mutta itse en löytänyt muuta tietä pois sieltä. Mutta sieltä on mahdollista selvitä. Muista: sinä olet arvokas, tärkeä ja rakastettu.
