Tuntuu, että aikuisena aika kuluu aina todella nopeasti, ja usein huomaan miettiväni, mihin tämä viikko meni? Joskus on ollut sen verran kiirettä ja menoa, että on pitänyt pohtia kokonaisen kuukauden katoamista. Tänä vuonna aika on kuitenkin mennyt nopeammin kuin koskaan, ja olen kadottanut kokonaisen kevään.
Avasin juuri kalenterista toukokuun, mutta mielessäni maaliskuu alkoi juuri. Olen ihastellut kukkivia kirsikkapuita ja juonut kevään ensimmäiset jokilaivaoluet, viettänyt vapun ja potenut siitepölyallergiaa, mutta en kuitenkaan osaa pakata villahuiveja ja talvitakkeja pois, koska mieli on alkukeväässä ja odottaa takatalvea.
Tänä keväänä vauhti on ollut niin kova, että välillä on hirvittänyt. Tiedättekö sen tunteen, kun päästää polkupyörän rullaamaan vapaasti alamäessä ja vauhti kiihtyy niin kovaksi, että jossain kohtaa alkaa miettiä jos nyt tästä kaatuisin niin…
Tänä keväänä olen kipeästi kaivannut jarruja, hengähdystaukoa, hitaampaa elämää ja aikaa sisäistää kaikki, mitä tänä vuonna on tapahtunut. Tuntuu nimittäin, ettei moneen vuoteen ole tapahtunut yhtä paljon kuin nyt.
Tammikuussa tapasin kummilapseni ensimmäisen kerran. F on vienyt sydämeni ja saanut ajatukseni vähän sykkyrälle.
Helmikuun alussa aloitin uuden, kauan ja hartaasti odotetun työn. Täysipäiväisen työn aloittaminen on rankempaa kuin muistinkaan, ja taidan vieläkin tehdä palautumistyötä. Vaikka pidän työstäni valtavasti, haaveilen 80-prosenttisesta työajasta.
Maaliskuussa muutettiin pois kodista, jossa asuttiin kahdeksan vuotta. Kasvoin siellä aikuiseksi, me kasvettiin siellä aikuisiksi. Olen aina ollut koti-ihminen ja esineisiin ja paikkoihin pahasti kiintyvä ihminen, ja muistan miten musertavalta se tuntui, kun vuokranantaja soitti ja ilmoitti laittavansa kotimme myyntiin.
Epätietoisuus ennen uuden kodin löytymistä oli hirveää, eikä koti tuntunut enää kodilta. Todella ärsyttävä kiinteistövälittäjä ramppasi pitämässä näyttöjä, ja kertoi miten meidän elämä piti laittaa kaappiin piiloon. Myynti-ilmoitukseen otetuissa valokuvissa meidän lämmin, kotoisa ja vähän kulunut kotimme muuttui kylmäksi ja steriiliksi. Ilmoituksen näkemisestä tuli loukattu ja alaston olo, joka edelleen palaa ajoittain, kun mietin noita viikkoja.
Löydettiin kuitenkin ihana uusi koti, jossa on vanhat puulattiat, valtavat ikkunat ja vessassa lattialämmitys. Aurinko paistaa aamuisin makuuhuoneeseen ja keittiöön ja iltaisin olohuoneeseen. Vastapäisen talon ikkunassa ihminen keittää aamukahvinsa todella kauniit rinnat paljaana, ja mietin, tekeekö hän sen tietoisesti. Asunnosta on tullut koti uskomattoman nopeasti, ja nyt toivon, että tästä ei tarvitse lähteä mihinkään pitkään aikaan.
Sitten kun löytyisi vielä aikaa nauttia tästä kaikesta. Ehkä se kertoo jo jotain, että sain istuttua alas ja käytin hetken tämän kirjoittamiseen.
Pystyn niin samaistumaan tähän, välillä tuntuu että pitäis pystyä painaa pausea!
Pause ois vielä parempi ku jarrut!
Lähipäivinä oon miettinyt, et miten sellaset ihmiset jaksaa ja ehtii, jotka tekee ihan yhtä paljon kun minä, mut sitten niillä on vielä lapsia tai läheisiä, jotka tarvitsee niiden apua, tai omassa elämässä jotain haasteita. Mulla on kaikki aika hyvin ja helposti, eikä mun tarvitse huolehtia juuri muista kun itsestäni ja ajoittain poikaystävästä ja silti mulla on aika ja jaksaminen ihan kortilla.