Olen vältellyt ajatuksiani, kirjoittanut viimeksi tammikuussa. Kirjoittaminen on ajattelemista, ajatteleminen elämistä. On aloitettava taas, uskallettava katsoa sisäänpäin. Tarkkailin ajatuksiani tänä viikonloppuna kuin jähmeitä jäälauttoja sulavan lammen pinnalla. Laitoin niitä muistiin. Tässä niistä muutamia.
Aikuisena tulee kiivettyä harmillisen harvoin puuhun.
Jos kuolen ennen koiraani, tunnen varmasti sen ikävän haudassanikin.
Voisinpa laulaa kuin Nick Cave tai Tom Waits.
Auringon valo ja lämpö valuu sieluun kuin sula kulta.
Tyynet päivät meren äärellä tuntuu ihmeeltä.
Juokseminen sujuu paljon paremmin jos hengittää suun kautta.
Salaisella kalliolla istuminen ystävän kanssa, turvallisen välimatkan päässä toisistamme, on hetkellinen pakopaikka.
Aamulla herätessä on muutaman sekunnin verran vailla huolta, kunnes taas muistaa.
Pelkään, että pakko-oireinen häiriö pakottaa jatkamaan jopa minulle poikkeuksellisen korkeaa hygienian tasoa tämän kaiken jälkeenkin. Pelkään, että jään pelkäämään ihmisiä ja kosketusta.
Nick Cave & The Bad Seedsin Waiting for You on raastavinta ja kauneinta mitä olen kuullut pitkään aikaan.
Miksi vihaan kaikkia runoja ja sanoituksia joita kirjoitan? Miksen voi löytää niistä samaa kuin mitä löydän muiden sanoista?
On vaikea kuulua mihinkään, olla osa, tuntea yhteisöllisyyttä.
Toivon että jonain päivänä mulla on studio, jonka seinät on yhtä suurta ikkunaa ja niiden takana on meri tai suuren järven selkä.
Kun maalaan, tulen osaksi yhteistä virtaa, jotain syvää energiaa tai rakkautta joka yhdistää kaiken elävän. Kun maalaan, tulen itseeni.
Kaipaan Madeiran vuorille, vaikken ole koskaan käynyt koko saarella.
Siivoaminen on ihan mukavaa. Puhdistaminen on vastenmielistä.
Ystävien tapaaminen viinin ja hauskapidon merkeissä etänä tuntuu seuraavana aamuna samalta kuin olisi ollut ihan oikeissa juhlissa.
Toivoin tästä vuodesta ajanjaksoa, jona tuottaa joku suuri kokonaisuus; näyttely, EP, kirja. Toivoin aikaa ja selkeyttä, taukoa. Pitää varoa mitä toivoo.
Kuva: Real fun, Wow!
Olen itsekin muutaman kerran pysähtynyt miettimään, miten tämä aika vaikuttaa pakko-oireiseen häiriöön. En ole itse mitenkään kamalan ylihygieeninen ihminen, hyvä vastustuskykyni on varmaan peräisin lapsuudesta kun söin suunninpiirtein soraa hiekkalaatikolla… mutta nyt huomaa, miten ihoa ja etenkin käsiä tuntuu tosi usein ympäröivän lian kelmu. Kaikki ylimääräinen koskettaminen kodin ulkopuolella tuntuu pelottavan vastenmieliseltä ja niin, ihmisten pelko on vielä hurjempaa. Ei varmaan voi muuta kuin edetä päivä kerrallaan ja toivoa, että pelko väistyy.
<3