Onko sinulla aaveita (– minulla on aaveita)

Minä olen kummitustalo. Minussa on jokaista, jota olen koskaan rakastanut – ehkä jokaista, jonka olen koskaan tavannut.

Kolmetoista vuotta sitten punatukkainen tyttö luki minulle Walt Whitmanin runoa ääneen Tuomiokirkon portailla. Hänen kämmenselkänsä olivat täynnä sanoja, muistutuksia, mustalla kynällä kirjoitettuja. Me poltimme tupakkaa ja muistelimme edellisiä elämiä, kaipasimme asioita, joita emme tällä kierroksella päässeet kokemaan. Löysimme yhteisen maailman, jossa mikään ei ollut liikaa ja jossa tunsi itsensä riittäväksi, aina. Viime aikoina olen miettinyt Whitmania – että tunnen tänään, ja kaikkina päivinä, riittäväni sellaisena kuin olen.

Pitkä poika sitoi kengännauhat ensimmäisen Helsingin yksiöni eteisen lattialla, nukkui ihan pienessä sykkyrässä ja piteli savuketta keskisormen ja nimettömän välissä. Öisin me keskustelimme aurinkokelloista ja jääkarhuista, ja vaikka hän häipyikin elämästäni vähin äänin, olin saanut muistutuksen jostain arasta osasta itseäni. Että on okei olla vaikeasti ymmärrettävä, käsittämätön, täynnä omituisia kerroksia. Ei se oppi tulisi tarttumaan vielä vuosiin, mutta se istutti siemenen.

On eräs, jonka kanssa kaikki oli väärin heti alusta saakka. Meidän elämiemme ihmiset kietoutuivat kieroilla tavoilla toisiinsa, ja me sen myötä väännyimme väärään asentoon. Silti yhtenä iltana me istuimme katukivetykselle, piiloon katseilta, hän kuiskasi kosteita sanoja korvaani ja minä sain varmistuksen sille, mitä olin itsestäni jo vuosien ajan arvellut. Sille, voisiko sisälläni syttyä kuiskaajan sukupuolesta riippumatta. Kyllä voisi. Muutamia kuukausia myöhemmin olimme myrkyllisellä lomalla lumen ja pakkasen keskellä, kun me muiden nukkuessa valvoimme vierashuoneen lattialla, hän pää minun sylissäni, vai oliko se toisinpäin, käsi hiuksia silittäen. Aamulla hän oli kauempana kuin koskaan, ja siihen kaikki päättyi, ennen kuin oli edes alkanut. Viimeisenä iltana hän taitteli limupullon etiketistä origamin, kirjoitti jotain sen sisään, ja vannotti minua olemaan avaamatta sitä pitkään aikaan. Avasin sen heti kotiin päästyäni, tietenkin. Ehkä joskus.

Minun suuri rakkauteni, suuri yksinäisyyden lähteeni, suuri intohimoni, suuri suruni ja vielä vuosia suhteen päättymisen jälkeen kestäneen arvottomuuden tunteen alkuperäni kertoi kuunnelleensa Led Zeppelinin biisiä Babe I’m Gonna Leave You autossa sen jälkeen, kun korvaani kuiskannut henkilö oli jättänyt hänet. En tiennyt silloin, mutta tulisin kuuntelemaan samaa kappaletta meidän eromme jälkeen. Biisi vaihtui pian toiseen, suruisaan, ja hänestä yli pääseminen kestäisi liian kauan ottaen huomioon sen, kuinka paljon rakkautta häntä kohtaan minuun jäi ja kuinka vähän hän oli sitä minulle antanut.

Aina frankinsensiltä, laventelilta tai muulta voimakkaalta, huumaavalta eteeriseltä öljyltä tuoksuva ystäväni on ainut, jonka kanssa, ja jonka syystä, tai ansiosta, olen tuntenut ystävyyden (rakkauden) kestävän myös vihaa ja katkeruutta.

Olen jo kirjoittanutkin tästä, mutta se on mainittava siitä huolimatta, sillä sen merkitystä ei voi sivuuttaa. Tähänastisen elämäni pisimmän parisuhteen kanssani rakentanut entinen kumppanini todisti minulle heti suhteemme alussa konkreettisemmin kuin kukaan – minä ansaitsen pyyteetöntä, ehdotonta rakkautta. Että en ollutkaan, olekaan, vääränlainen, jotenkin vioittunut ja luotaantyöntävä. Olin niin tottunut pukeutumaan valeasuun paljaissa hetkissä, että olin alkanut kuvitella, etten kelpaisi riisuttuna. Pahimmassa mahdollisessa tilassani, kasvot itkusta turvonneina, sydän murtuneena, istuin hänen edessään, hän katsoi minua, näki minut, ja sanoi ne kolme sanaa ensimmäistä kertaa – ja sillä hetkellä tuntui, ettei kukaan ollut rakastanut minua koskaan aiemmin.

Mitä sitten olen itse jättänyt muihin? Hyväksyntää vai uusia muureja, klassista rokkia, huonoja vitsejä, ajatuksia aurinkokelloista? Mitä jätämme, sitä emme voi tietää – ja näin rakennetaan uusia taloja täynnä vanhoja henkiä.