Lounan ensimmäinen vieraskynä on Iina Lemströmin novelli Päiväperhonen, joka kertoo pian (mutta ei hei ihan vielä!) päättyvän kesän hetkistä ja niiden poikki liihotelleissa perhosista.
Iina Lemström
Lehtohopeatäplän siivet värisevät, kun valo silittää niitä kultaisilla sormillaan. Siipiä koristava kuvio tuo mieleen maiseman, kuvan tummaksi painuneesta auringosta terävähuippuisen vuoren yllä. Maisema monistuu ikkunalasissa välähtävän heijastuksen lailla, kopioi itsensä tarkkuudella, joka häivyttää alkuperäisen näyn osaksi siitä versovien kuvajaisten jatkumoa. Lehtohopeatäplä levittää siipensä, lentää. Metsäniityn vehreys on koskematonta, vasta katseille alttiiksi avautunutta. Siipien oranssi syvenee sitä vasten polttavaksi, sirottelee maisemaan kontrasteja kuin kepeänä kieppuvaa konfettisadetta. Lehtohopeatäplälle on annettu yksi kesä, kaistale pitelemätöntä vehreyttä, jonka se värittää palavilla siivillään. Aika on kesytöntä ja kiihkeää, miltei painotonta.
*
Kirkkaana kuohuu kevät, kun sinun katseesi poimii minut ikkunapaikaltani auringosta. En ole kukaan ja silti olen sinulle kaikki iltapäivän pehmeässä valossa, joka vääristää tilan ja sulkee yksin minut todellisuuteesi. Ennen sinua eläneiltä ajattelijoilta lainaat sanasi, joita keräilen ahnaasti kuin appelsiineja, säilön myöhemmin nautittaviksi. Lokkien uskaliaat huudot kielivät jo kesästä, mutta kotimatkalle puen yhä villapaidan, sen, jonka neuloksiin olet punonut lämpösi. Illalla kuorin appelsiinin ja kokoan sinut uudelleen sen lohkoista. Parce que je t’aime. Sanat matkaavat kaukaa, ajasta, jolloin päiväkirjani jo olivat painavia, mutta haaveet vielä kevyitä kantaa. Tänään se kaikki on jälleen edessäni keittiön pöydällä, kun katselen sinua ja käteni ovat appelsiinimehusta tahmeat.
*
Ihmeet kehrätään unista, ja unta on myös lentäminen: alati lepattavaa liikettä ja alitajunnasta versovia labyrintteja. Ohikiitävän hetken reitti myötäilee sokeasti aurinkoa, ilakoi sen hehkuvissa laahuksissa ennen kuin sukellus villiorvokkikeitaaseen sirottaa matkalle varjoisan katveen. Lehtohopeatäplä on lajinsa viimeinen. Sen siivet kirjovat ilmaan unohduksen kuvaa, mutta niitty on avara, ja kesän kultaamat minuutit niin pitkiä, ettei syksyn rauhaton kuiske vielä tavoita niitä. Aika taipuu, kiertyy kilveksi menneen ja tulevan välille. Sen katveessa lehtohopeatäplä on siiveniskun ajan kuolematon.
*
Yläpuolellamme taivas kaareutuu syvänsiniseksi peiliksi. Me katselemme kuvaa kahdesta eksyneestä, toisen viereltä kotiaan etsivästä. Sinä olet kartoittamaton maisema, johon minä merkitsen reittini. Samoan kämmeniesi viivastossa ja kun kulkuni käy matkanteosta raskaaksi, lepään hetken huultesi kaarella. Jokaisen notkelman ja painanteen talletan iholleni, jotten erehtyisi, unohtaisi. Olen samaan aikaan hauras ja pitelemätön, kuin päiväperhonen, sanot, ja ensi kertaa näen sen kaiken: kaipauksen, herkkyyden, kauneudenkin. Taivaan suunnaton peili jäljentää kuvan empimättä ja levittää eteemme kuin piirustuksen. Se on terävä ja todellinen, vielä hetken ulottuvillamme. Tahdomme sen täyttävän meidät ääriämme myöten, ja niin me putoamme, antaudumme tuulen laulaessa tietoisuutemme laitamilla, heittäydymme pilvettömän peilikuvan kiivaaseen syliin. Silmissäni vilistävät auringonpilkut, mutta silloinkaan en osaa pelätä, sillä sinä et hetkeksikään irrota kättäsi omastani.
*
Tarvitaan yksi varomaton katse ja sille uskollinen siivenräpäys, kun lehtohopeatäplä jo viiltää haavan järven tyynenä lepäävään selkään. Kauas karkaavat metsäniityn vehreys ja sitä liehittelevät orvokkikeitaat, kesän hunajassa kylpevät aukiot. Vesi on terävää ja vaateliasta. Se kieltäytyy kannattelemasta keveää ruumista, joka hätäännyksestä suunniltaan tempoo haavan aristavia kylkiä, kaivautuu syvemmälle kivusta kouristelevaan ihoon. Lehtohopeatäplä tietää voimiensa ehtyvän pian. Sen vasemmassa siivessä on repeämä, jota haavasta lämpimänä virtaava veri säälimättä silpoo. Sekunnit venyvät vuodeksi, metsäniitty lakastuu ja tavoittaa loistonsa uudelleen, kun aika hylkää sitä kaitsevat määreensä. Pelko on kylmää ja kivusta sameaa ja sitten äkkiä läpeensä häikäisevää ja tuttua. Lehtohopeatäplä värisee kädellä, vakaalla ja lämpimällä. Haava on jo tyyntynyt tuskin havaittavaksi arveksi järven sileään selkään. Se hylkää kivun nopeammin kuin kädellä voipuneena lepattava ruumis. Repeytynyt siipi pisaroi iltapäivän matalassa valossa, itkee unohduksiin menetystä ja pelkoa.
*
Peilikuvan kauneus on tuokiossa, jonka varjoa katse vasta hipaisee, kun kuva jo vaihtuu uuteen. Pilvet valuvat peitoksi siniselle kannelle, ja minä näen meidät kuin ensimmäistä kertaa, sinun ihosi siinä, mistä omani alkaa, huuhtoutuvan ylitseni vuoroveden lailla. Jos vielä äsken putosimme, on tämä kaiketi kohoamista: kaitsematonta, julmaa ja tuhoisaa. Niin lähellä kipu on hurmosta, että kyyneltenkin läpi me hymyilemme, annamme surun helistä hiljaisessa naurussa. Sinä kerrot lehtohopeatäplästä, perhosesta, jonka kerran pelastit. Kuvittelen hukkumista vastaan kamppailleet siivet ja kädelläsi väsymystään vavisseen ruumiin. Tahtoisin tietää, kuinka perhosesi kävi, kuinka käy meidän, kun minuutit tihenevät ja junasi lähtee, mutta kesäillan matala valo nielaisee sinut ja vastauksesi sen mukana, reitin, jonka ihoni jo unissaan muistaa. Minä olen tarinasi perhonen. Värisen, vaikka elokuun tuuli on yhä lempeä.
*
Aika on lopussa. Metsäniityn takana hämärtää jo, vaikka ilta-aurinko yhä kiipeilee kuistin seinillä. Valo keinuu valkoisiksi lakatuissa pilareissa ja läikkyy järvelle antavassa ikkunassa, kultaa kirjan sivuja lehteilevät sormet ja niille laskeutuneen perhosen. Lehtohopeatäplä ei enää jaksa lentää. Sen ruumis painautuu vasten kättä, viivoja, joiden verkostossa se on turvassa. Vasen siipi lepää vaiti. Vielä hetken oikea silittää ihon pehmeää nukkaa, sitten sekin pysähtyy. Auringon tummuessa ja vajotessa lehtohopeatäplän siivet hehkuvat oransseina.
*
Kirkkaina kuohuvat kyyneleet, kun olet mennyt ja askeleet asemalaiturilla vaimenevat. Kuljen kotiin illan peittelemiä katuja, niitä, joiden varrella niittykukat rönsyävät asfalttiin puhjenneista naarmuista. Pääskysten riemu kiirii yli merenlahden, kantaa lupausta vielä yhdestä leutona keinuvasta illasta. Sovitan kulkuni muistoihin, joissa taivas on kirkas ja avara, kannan lämpöäsi kädessäni, kunnes ihoani alkaa polttaa. Kun perhoset kuoriutuvat, on kuin pienet hiekanjyvät hioutuisivat pölyksi paljaalla kalliolla. Hetki on repeytyvän silkkirihman huokauksia ja levottomana tempovaa liikettä. Kymmenet siivet avautuvat elämälle kiihdyksissään lepattaen. Ne sukeltavat kadulle heittyviin varjoihin ja niissä väreileviin aurinkoläikkiin, törmäilevät hurmioituneina toisiinsa. Tänä iltana minä itken ja kenties vielä seuraavanakin, kesinä, joina avoimesta ikkunasta kantautuu kolmanteen kerrokseen lokkien riehakas nauru. Kädelläni sirisevä perhonen levittää oranssinkirjavat maisemakorttisiipensä, lentää. Kyynelten lomassa hymy väreilee kiitollisena. Parce que je t’aime.
Lounan vieraskynässä julkaistaan vierailevien lounalaisten teoksia – tekstejä ja kuvataidetta. Lisää Lounan vieraskynistä voit lukea täältä.