Rehellisesti hauraana

”Älä koskaan luota ihmiseen, joka maanisesti ilmoittaa: ”Tämä on elämäni paras kevät!” Se tarkoittaa, että asiat ovat täysin pois tolaltaan.”
Kalle Haatanen – Pitkäveteisyyden filosofiaa

Timehop-sovellus muistutti minua äskettäin kuvista seitsemän vuoden takaa. Vuosien takaiseen instagram-postaukseeni olin koonnut ”ihanan kesän”.

Toistensa päälle valottuneissa filmikuvissa ihmiset hymyilevät. Kuvien perusteella olen koko kesän juhlinut, valvonut useisiin aamuihin asti, nukkunut ja herännyt taas upeisiin iltoihin. Olen tanssinut peruukki päässä, uinut yössä maauimalassa, hikoillut helteissä, tutustunut uusiin ystäviin – ja rakastunut.

Oikeasti muistan olleeni hukassa, niin hukassa.

Olin juuri lähtenyt rumalla tavalla parisuhteesta, jota en osannut lopettaa oikein. Ahdisti, se ja kaikki muut maailman asiat, käsittelemättömät tunteet, joita kannoin mukanani. Maniassani olin tuhlannut rahani ja olin paljon velkaa. Opintoni eivät edenneet. Istuin ahdistuneena graduseminaarissa tuntemassa oloni typeräksi ja vain odotin, että kohta jokaiselle paljastuu, miten olen jotenkin onnistunut huijaamaan itseni yliopistoon ja tähän pisteeseen olemattomilla ansioilla.

Join paljon ja väitin pitäväni hauskaa.
Join paljon, koska en osannut pitää hauskaa.
(Suhteeni alkoholiin on edelleen noiden vuosien jälkeen niin kieroutunut, että ehkä joskus täytyy kirjoittaa siitä oma postauksensa.)

Elin elämäni kamalinta aikaa, mutta yritin pitää yllä julkisivua, näytelmää ihmisestä, jolla on kaikki hyvin. Eikä vain hyvin: täydellisen hyvin, tietenkin! En lopulta tiedä, kuinka ansiokkaasti sen tein, mutta käytin pintani kiillottamiseen järjettömän paljon energiaa. Valehtelin, esitin ja näyttelin niin, että jos saman voiman olisi kohdistanut asioiden muuttamiseen, olisin varmasti, no, elänyt ne ajat hyvin erilaisella tavalla.

Jotenkin se on usein leimannut olemistani: esitys elämästä. Tarve näyttää kaiken olevan hyvin, vaikka todellisuudessa asiat olisivat luisumassa väärään suuntaan.

Myöhemmin olen usein miettinyt, mistä kaikki se esittäminen on johtunut. Miksen ole voinut antaa ahdistuksen olla näkyvillä? Miten se, että myöntää ääneen surunsa ja vaikeat päivänsä, tekee kenestäkään yhtään heikompaa ihmistä? Miksi me käytämme niin paljon vaivaa ollaksemme ulospäin ehjiä?

Roosa kirjoitti viime vuoden puolella jatkuvasta epäonnistumisen pelosta. Pohtiessani tätä tekstiäni luin sitä ja tämä kohta resonoi minussa: Ehkä kaiken takana on jonkinlaisen hallinnan tunteen säilyttäminen sekä riittämättömyyden pelko.

Ehkä omalla kohdallani kaikessa oli kyse juuri siitä. En osannut hallita sitä, mitä ympärilläni tapahtui, mutta pystyin sentään hallitsemaan sitä, millaisena näytin itseni.

Vaikka sehän on äärimmäistä vahvuutta, ettei koe tarvetta koko ajan esittää muuta kuin on. Että antaa hallinnan pettää ja hyväksyy sen.

Olen sivunnut tätä samaa aihetta jo kerran aiemmin tänä kesänä, kun kirjoitin unelmieni kesästä: Sorrun tämän saman koko ajan kaikki on niin ihanaa -narratiivin tuottamiseen myös itse. 

En ylläty, että samankaltaiset ajatukset toistuvat juuri nyt. Nämä rehellisyyden, valheen, esityksen ja totuuden teemat ovat olleet läsnä vahvasti elämässäni viime vuosina. Ehkä tulen kirjoittamaan niistäkin paremmin myöhemmin, jonain päivänä.

Mutta siihen asti, Roosaa lainatakseni: Ja sitten, nostan mielessäni keskisormen pystyyn näille ajatuksilleni ja mietin, entä sitten? Ehkä olenkin väärässä ja vääränlainen, totaalisen epäonnistunut, mutta entä sitten?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *