Sata aamua sitten heräsin turkulaisesta asunnosta uuden vuoden jälkeen sekaisin ja surullisena ja totesin, ettei ikinä enää. Silloin uskoin päätökseeni itsekin sen verran vähän, että kerroin kaikille olevani tipattomalla vain tammikuun ja valitsin firman kuun lopussa järjestettäviin pikkujouluihin ruokajuomakseni viinin.
Tänään, jotenkin, kuitenkin, olen ollut sata päivää juomatta alkoholia.
Noiden sadan päivän aikana olen monta kertaa bilettänyt pilkkuun, ollut jatkoilla, tanssinut ug-bileissä, selvinnyt selvinpäin ne firman bileet, muutamat muut ilmaisen alkoholin juhlat, UMK-jatkot sekä Tukholman-risteilyn.
Olen kaivannut aamun aloittavaa mimosaa, jääkylmää rieslingiä, kuplivaa skumppaa, niin tummaa olutta että se on kuin leipää söisi, ja tietenkin sitä kepeää, riemukasta känni-Susaa.
En ole kaivannut krapuloita, humalaisia riitoja jotka syttyvät väärinkäsityksistä jonka sanoja ei muista mutta tunnetila pysyy, rahanmenoa tai syyllistä oloa, joka seuraa mukana, vaikka mitään pahaa ei olisi tehnyt tai tapahtunut.
Olen vuorotellen tuntenut oloni ulkopuoliseksi, typeräksi ja tylsäksi; sitten sen perään vahvaksi, valinneeksi ja rauhalliseksi.
Olen tehnyt elämäni parhaan päätöksen jättäessäni alkoholin, mutta väkisinkin yllätän välillä itseni miettimästä, mitä muuta voisi olla, millainen toinen todellisuus voisi olla se, jossa yhä joisin ja juhlisin huolettomasti kuin kuka tahansa muu.
Kysymyksiä, joihin olen törmännyt:
”Miksi teit tämän nyt, miksi et aiemmin?”
Ajatus alkoholin käytön täydellisestä lopettamisesta on pyörinyt mielessäni jo pidempään. Alkuperäisen tekstiluonnoksen alkoholin ja minun ongelmallisesta suhteesta kirjoitin jo vuonna 2020, mutta vasta nyt aika oli sille täydellisen kypsä. Syitä on varmaan monia, niistä isoimpana se, että alkoholi lakkasi toimimasta niin kuin olisin tahtonut sen toimivan, mutta käytin sitä silti. Olin jatkuvasti alavireinen, surullinen, masentunut ja ahdistunut. Halusin lääkitä alavireisyyttäni, suruani, masennustani ja ahdistustani alkoholilla. Lääke ei auttanut, mutta en siltikään osannut lopettaa, jos aloitin — ja jos ei kykene lopettamaan, on silloin paras olla aloittamatta, joten en nähnyt muuta keinoa kuin lopettaa alkoholin käytön kokonaan.
”Koetko olevasi parempi ihminen koska et juo?”
Palataanpa alkuun: lopetin siis juomisen, koska en osaa juoda. Lopetin juomisen, koska koen olevani taipuvainen addiktioihin ja ongelmakäyttöön. Juominen alkoi rajoittaa elämääni ja ottaa siitä valtaa, jota en halua yhdenkään aineen, asian, ihmisen, entiteetin ottavan.
En osannut lopettaa, jos aloitin, mutta en kuitenkaan useinkaan halunnut olla aloittamatta.
Sekoilin humalassa, rikoin ihmisiä ja ihmissuhteitani ja itseäni. Valehtelin, jäin kiinni, valehtelin lisää. Käytin rahaa, petin lupauksia, ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Lopetin juomisen koska en osaa juoda.
Joten ei, en koe olevani parempi ihminen nyt, kun en juo. Kun olen selvinpäin, koen olevani korkeintaan huonompi juuri sen takia, että en osaa.
”Hetket jolloin on ollut vaikea pysyä päätöksessä?” / ”Mitkä on vaikeimpia sosiaalisia tilanteita?”
Omalla kohdallani nämä ovat sama hetki: ne ulkopuolisuuden kokemukset, kun kaikki muut ovat humalassa, mutta minä en, ja humalan sisällä kaikki muut ymmärtävät toisiaan, mutta minä en ketään. Tipun keskusteluista, tunnen oloni typeräksi. Aivan kuin kaikki muut menisivät paikkaan, johon en löydä pääsyä. Siellä puhutaan kieltä, jota en täysin osaa — tarpeeksi, jotta voin käydä keskusteluja, mutta aivan liian huonosti, että ymmärtäisin kaikkia assosiaatioita ja nyansseja ja poukkoilevia merkityksiä, jotka kaikille muille tuntuvat olevan niin selviä (pun intended). Niinä hetkinä kaipaan alkoholia tulkiksi minun ja muiden ihmisten väliin.
”Mitä sanoisit ihmiselle joka kokee että ei pysty olemaan juomatta päivittäin?”
En ole asiantuntija enkä pysty antamaan neuvoja mistään muusta kuin omasta kokemuksestani käsin, mutta se, miten lähdin purkamaan omaa juomistani: mietin niitä kohtia, joissa juon alkoholia ja joissa minun tekee sitä mieli. Milloin juon, mihin oikein juon. Mitä tunnetta koen ja yritän pakoon. Kun ymmärsin, miksi tartun tuoppiin, oli helpompi alkaa miettiä, tahdonko tarttua siihen enää.
Sanoisin myös, että itselleen ei tarvitse olla julma, mutta itselleen pitää olla rehellinen. On ihan turha selitellä omaa alkoholinkäyttöään millään lailla muista ihmisistä, tämän hetken tilanteesta, töistä, stressistä, koulusta, planeettojen asennosta johtuvaksi, sillä se oikeasti on vain omissa käsissäsi.
Ja kolmantena, ehkä tärkeimpänä: hae apua. Sekin vaatii raadollista, kipeää rehellisyyttä, mutta avaa suusi, puhu läheisille, puhu ystäville, hae ammattiapua. Esimerkiksi maksuton päihdeneuvonta auttaa vuorokauden ympäri numerossa 080090045.
Onnea matkaan. Alkoholiton elämä on toisenlainen seikkailu. Kirkas, kuulas, kipeä, mutta kokemisen arvoinen.
”Varmimmat vinkit hereillä pysymiseen ja jaksamiseen bailatessa.” / ”Miten jaksat käydä ulkona koko ajan?”
”Kuinkahan moni dokauksen lopettanut on juhlinut yhtä paljon kuin sä”, ystäväni kysyi yksi päivä. Kysymys huvitti, koska olen törmännyt myös kysymykseen siitä, juonko kuitenkin vielä, kun olen koko ajan ulkona. Ja olenkin: Turku-viikonloppuinani luuhaan Dynamon tanssilattialla pilkkuun asti, käyn usein baareissa istumassa yhdellä holittomalla, saavun kotibileisiin ensimmäisenä ja lähden viimeisenä. Olen kokenut korostetun tarpeelliseksi pitää elämäni mahdollisimman samanlaisena kuin olen sitä elänyt. Haluan elää elämääni niin kuin olen aina rakastanut elää sitä.
Mutta kyllä, hereillä pysyminen on tosi paljon haastavampaa. Ehkä ykkösvinkki olisi, että lähde vain kotiin, jos alkaa liikaa väsyttää, mutta en tee sitä koskaan itsekään, vaan jotenkin sinnittelen. Olen juhlinut tosi usein pilkkuun ja aamuyöstä univelka alkaa välillä tuntua humalalta.
Juon paljon energiajuomia ja no, surullista kyllä, tupakoin aika paljon bilettäessä, mutta siihen en kannusta. En välttämättä niihin energiajuomiinkaan, koska kolikon kääntöpuolena tulee se, etten tietenkään saa unta, kun lopulta aamuviiden jälkeen pääsen sänkyyn. Kovin tuskallista unettomuutta on selväpäisen unettomuus, jos vieressä humalainen nukahtaa muutamassa sekunnissa…
”Tuntuuko, että addiktio on vaihtunut toiseen?”
Siis kieltämättä välillä mietin, olenko luisumassa kofeiini- ja nikotiiniriippuvuuteen… Mutta ei, riippuvuus ei ole vaihtunut toiseen. Pystyn hallitsemaan kaikkia muita mahdollisia addiktioni kohteita. Alkoholia en pystynyt enkä pysty.
”Onko jokin asia yllättänyt erityisen paljon?” / ”Mikä on yllättänyt eniten?”
Se, että selvinpäin iltoja viettäessä itse asiassa häpeän vähemmän kuin häpesin koskaan humalassa. Koko juomiseni juurisyy, häpeä, on yhtäkkiä jos ei kokonaan poistunut niin ainakin radikaalisti vähentynyt.
Yleisellä tasolla eniten on yllättänyt se, miten paljon alkoholia juodaan. Muistan saman käyneen, kun vuosia sitten lopetin lihansyönnin: yhtäkkiä huomasin, miten paljon lihaa kaikkialla syödäänkään, miten korostetussa roolissa se on ravintoloiden ruokalistoilla, miten kasvissyöjänä joutuu tuntemaan olevansa jotenkin vähän hankala ja liikaa vaativa, kun pyytää itsellesi eri annoksen. Nyt on käynyt sama. Useissa tilanteissa alkoholin juominen yksinkertaisesti olisi vain helpompaa.
Ai niin, ja se on yllättänyt, miten kallista tämä touhu kuitenkin on, etenkin jos tahtoisi juoda jotain muutakin kuin vissyä. Esimerkiksi baarien happy hour -tarjoukset koskevat usein vain alkoholia, eivät suinkaan holittomia juomia.
”Onko ollut jotain tuntuvia fyysisiä muutoksia?”
Olen kokonaisuudessaan jatkuvasti energisempi: uni on syvää, herään aamulla hyvin levänneenä, palaudun stressistä ja urheilusuorituksista nopeammin, olen vahvempi, kestävämpi. Missään kohden kehoa ei ole omituisia särkyjä tai turvotuksia. Olo tuntuu kokonaisuudessaan terveeltä.
Toki se on myönnettävä, että aluksi kroppani meni ihan sekaisin, kärsin viikkoja mystisistä päänsäryistä ja kellon tarkkuudella toiminut hormonitoimintani muuttui epäsäännöllistäkin epäsäännöllisemmäksi, mutta kaikki tämä tasaantui viimeistään jossain parin kuukauden jälkeen.
”Onko tylsää dinnerillä että ei voi ottaa viiniä?”
Silloin jos ei ole hyviä vaihtoehtoja. Holittomuuden hätkähdyttävin puoli on ollut huomata, miten tylsä aktiviteetti juominen yksinään on. Pelkän pepsimaxin (tai mikä pahempaa, ihan vaan veden) lipittäminen lasikaupalla on tylsempää kuin oluen juominen samassa määrin.
Se on myös tylsää, miten välillä tuntee olonsa vaikeaksi ja hankalaksi, kun pyytää holitonta vaihtoehtoa, jos tarjolla automaattisesti on vain alkoholillinen. Joten illallis-hostit, älkää te olko tylsiä tyyppejä, vaan huomioikaa holittomien juojat muullakin kuin vesijohtovedellä!
”Parhaat alkoholittomat versiot alkoholillisista juomista.”
Kuohuviineistä paras on Minetto, se tavoittaa holillisen kuoharin maun ja tunteen suussa. Bissetyttönä olen yllättynyt, että niin mielelläni juon alkoholittomia siidereitä, mielestäni niissä on enemmän makua kuin holittomissa oluissa. Enkä tykkää lonkeroista, mutta holiton oranssi lonkero on ihanaa!
”Mitä veikkaat: ryyppäätkö vielä joskus?” / ”Milloin juot seuraavan kerran?” / ”Milloin me juhlitaan taas yhdessä?”
En tykkää luvata tulevaisuuden Susan puolesta asioita, joita hän ei voi välttämättä voi pitää (terkkuja menneisyyden Susa, kiittu vaan kaikista hienoista valinnoista, lupauksista & päätöksistä…), mutta tällä hetkellä: en usko ryyppääväni ihan lähiaikoina. Kynnys siihen on äärettömän korkea, sillä en koe tarvitsevani alkoholia mihinkään. Minun ei tarvitse olla kännissä pitääkseni hauskaa, juhliakseni, tanssiakseni, ollakseni ihmisten seurassa, rentoutuakseni, paetakseni tunteita. En keksi tilannetta, johon alkoholi voisi tuoda jotain lisää. Kohdallani se voi vain ottaa pois.
Mutta me voidaan juhlia yhdessä koska tahansa! Sillä jos entinen minäni jotain rakasti, niin juhlia — ja niin rakastan vieläkin. Teen sen vain eri juoma kädessäni.