Suoraan

Kuva: Persona (1966), lähde: cinema.poetry

Pyysin viime viikolla musiikkisuosituksia instagramissa. Olen ollut koko kesän jumissa Harryn ja Florencen uusissa levyissä, ja halusin päästä eteenpäin ennen kuin kulutan ne puhki.

En osannut odottaa, että suositusten pyytämistä seuraavat päivät olisivat ihan kauheita.

Sain valtavan määrän suosituksia, siis reilusti yli sata. Päätin alkuun jakaa kaikki suositukset kommentein muidenkin mahdolliseksi iloksi ja samalla sain täytettä laahustaviin lomapäiviin.

Se oli virhe.

Seurasi sydämen tykytystä, itseinhoa ja unettomia öitä. Ainakin kolme kertaa olin perumassa koko homman, kaivamassa itseni johonkin hiekkakuoppaan piiloon ja asettamassa itseni somelakkoon.

Ensinnäkin kaikkien suositusten kuuntelu, jakaminen ja kommentointi ja niitä seuranneisiin viesteihin vastaaminen työllisti moneksi päiväksi ja lähes koko hereilläoloajaksi. Tein toki ihania uusia musiikkilöytöjä ja musiikkijumini lähti aukeamaan heti ensimmäisen uuden löydön kohdalla, mutta projekti tuntui kohtuuttoman työläältä aivoilleni, jotka ovat olleet täysin lomatilassa jo useamman viikon.

Sain luonnollisesti myös suosituksia, joista en pitänyt. Osaa suosituksista inhosin ja osasta jopa loukkaannuin. Näin itseni seuraajieni silmin tietyistä musiikkityyleistä ja bändeistä muodostamieni mielikuvien määrittämänä ja halusin sen äkkiä pois minusta.

Koska olin lähtenyt tähän leikkiin, minun piti tietysti kommentoida myös niitä inhokkeja, ja tässä kohtaa syke alkoi todella nousta. Yllätyin siitä, miten vaikealta minusta nyt tuntui sanoa kiitos mutta ei kiitos minulle pyynnöstä annetuista suosituksista omassa instagramissani. Tuntui samalta kuin epämieluisan lahjan saadessaan. Sitä haluaa olla rehellinen mutta ei loukata tai vaikuttaa kiittämättömältä.

Pystyn kyllä yleensä ilmaisemaan mielipiteeni aika suoraan, ja minulla myös on joku mielipide lähes kaikesta. Se on ominaisuus, jonka takia minun on aina ollut vaikea saada uusia ystäviä mutta josta saan myös eniten kiitosta ihmisiltä, jotka minut tuntevat. On muuten todella helppo ja kiva yhdistelmä identiteetin ja itseluottamuksen kehityksen kannalta.

Valitsin pysyä itselleni uskollisena ja totesin sitten esimerkiksi, että valkoisten miesten (ja toisaalta kyllä naistenkin) peruskitarafolkrock on minusta tylsintä mahdollista musiikkia, etten voi sietää Pyhimystä tai pitää Stepaa millään tapaa vakavasti otettavana artistina ja että typerä nimi tai vääränlainen artikulointi ja rumpusoundi pilaa artistin ihan kokonaan. Kädet tärisivät jokaisen kritiikin jälkeen ja pidinkin tarkan huolen, että väleihin tuli riittävästi myös niitä positiivisia arvioita, etten vaikuttaisi liian ilkeältä.

Ilmeisesti onnistuin, koska sen sijaan että minut olisi todettu ihan ikäväksi tyypiksi – tai todennäköisemmin vielä olisin kaikessa hiljaisuudessa menettänyt kasan seuraajia, koska instagramissa äänestetään jaloilla eli unfollow’ta painamalla – moni kiittelikin siitä, että uskalsin olla mieltä ja sanoa suoraan, jos en pitänyt jostain. Se oli kuulemma virkistävää.

Tässä kohtaa syke nousi jo kolmatta kertaa.

Olen nimittäin ihan kypsä tämän kuulemiseen. Ei sen pitäisi olla millään tapaa rohkeaa tai virkistävää, että sanoo mitä ajattelee. Miksi meille on niin vaikeaa sanoa suoraan, olla eri mieltä, inhota tai varsinkin vihata asioita, erityisesti instagramissa? Vaikka meno ei onneksi enää nykyään ole ihan niin good vibes only, edelleen saa ihan tosissaan pelätä leimaantuvansa kaikesta valittavaksi mulkuksi, jos sisältö on vähänkin liian negatiivista. On ihan hirveää, jos joku vieras ihminen instagramissa pitää minua mulkkuna. Mulkkujahan korkeintaan vihaseurataan.

Instagram on ihana ja käytännössä ainut sosiaalinen media, jossa jaksan roikkua. Instagramissa viestitään sydämillä ja kehuilla, ollaan samalla puolella ja nostetaan toisia. Muiden sosiaalisten medioiden keskustelukulttuuri on oman kokemukseni mukaan usein todella myrkyllinen ja huomiota saa mahdollisimman kovista ja hiotuista iskuista, enkä tarvitse sitä elämääni. Mutta en tarvitse sellaistakaan keskustelukulttuuria, josta puuttuu kokonaan erimielisyydet, rehelliset mielipiteet ja negatiiviset tunteet.

Kun joku kysyy ig-äänestyksellä tekemästään kirppislöydöstä, että HOT OR NOT? ja me ajattelemme, että onpa ihan hirveä eli todellakin NOT, miksi jätämme niin herkästi äänestämättä kokonaan vaikka se rehellinen NOT-vaihtoehto on meille annettu? Emme halua loukata emmekä toisaalta valehdella, joten valitsemme hiljaisuuden. Äänestyksen tulos on 98% HOT, ja noista kahdesta prosentista, jotka äänestivät NOT, puolet osui siihen vahingossa ja tottakai ilmoitti siitä heti äänestyksen aloittajalle. Äänestyksen nähneistä alle puolet vastasi kyselyyn.

Väitän, että meidän pitäisi kasvattaa vähän paksumpi nahka ja opetella erottamaan ne näkemykset ja mielipiteet, joista saa ja kuuluukin loukkaantua ja ne, jotka eivät oikeastaan liity meihin mitenkään vaikka niiden kohteena olevat asiat olisivatkin meille tärkeitä tai jopa osa identiteettiä. Se, että minä rakastan salmiakkia yli kaiken mutta ystäväni ei tiedä mitään pahempaa ja kertoo sen minulle joka kerta kun kovaäänisesti rakastan salmiakkia, ei ole ollenkaan minulta pois vaan oikeastaan ystävältäni, joka ei ymmärrä salmiakin ihanuutta. Ystävyytemme tuskin kärsii, jos emme voi syödä salmiakkia yhdessä.

Sama ajatus pitäisi pystyä ulottamaan myös salmiakkia isompiin makuasioihin kuten musiikkiin ja taiteeseen ylipäätään. Makuasiat ovat makuasioita, ja niistä keskustelu on parhaimmillaan valtavan kiinnostavaa ja ihmissuhteita vahvistavaa, kun opimme uutta toisistamme. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi sanotaan, ettei makuasioista voi kiistellä. Eikö niistä nimenomaan voi kiistellä toisin kuin ns. tosiasioista?

Jos aina varomme omaa makuamme ja omia mielipiteitämme eli olemme joko samaa mieltä kaikesta tai ei mitään mieltä mistään, keskustelut ja ihmissuhteet käyvät kovin tylsiksi ja pintapuolisiksi. Minä ainakin haluan tuntea ihmisten todellisen, rehellisen minän mielipiteineen ja mieltymyksineen vaikka ne poikkeisivat omistani. Toki monelle pintapuolinen on juuri se, mitä instagramista haetaan, sen heille sallin, mutta itselleni se ei riitä. Aion siis äänestää rehellisesti NOT, jos se vaihtoehto minulle tarjotaan ja toivoa, ettei siinä jonain päivänä ole mitään rohkeaa tai virkistävää.

Tein saamistani suosituksista (niistä, joita en tyrmännyt ja sen jälkeen kieriskellyt tunnontuskissa) soittolistan ja lisäsin mukaan myös omat suositukseni. Soittolista löytyy täältä, ehkä tykkäät, ehkä et – erityisesti jälkimmäisessä tapauksessa kuulisin mielelläni suoran mielipiteesi.

Lopuksi haluan kiittää siitä, että kukaan ei suositellut minulle Ruusuja. Vihaan Ruusuja. Enkä muuten suoraan sanottuna pidä yhtään kissoista tai keltaisesta väristä. Inhoan sitä, kun ihmiset sanovat dinneri ja kun vammattomat aikuiset ajavat tietoisesti polkupyörällä jalkakäytävällä. Liha on murhaa, bensan kuuluukin olla kallista ja tilli on ihan perseestä.

2 vastausta artikkeliin “Suoraan”

  1. Monta hyvää pointtia joista olen samaa mieltä mutta henk koht en ymmärrä tätä ihmistyyppiä, joka esimerkiksi toisen todetessa pitävänsä salmiakista huutaa kovaan ääneen INHOAVANSA salmiakkia. Tai musta se tuntuu aika latistavalta, vaikka ei mikään loukkaus ketään kohtaan olekaan. ”Suoraa puhetta” enemmän melkein toivoisin sitä että ihmiset ymmärtäisi olla hiljaa kun mielipidettä ei kysytä.

  2. Kiitos kommentista! Niitä tulee tänne harmittavan harvoin eli ihanaa kun kirjoitit <3

    Sekin on toki hyvä taito, että voi jättää oman mielipiteensä jakamatta, jos sitä ei ole kysytty tai sillä ei ole tilanteessa mitään merkitystä, varsinkin toisten ihmisten henkilökohtaisissa asioissa. Itselleni kuitenkin ystävieni mielipiteellä on merkitystä ja kuulen mielelläni mitä he ovat mieltä asioista, myös kysymättä.

    Ja edelleen peräänkuuluttaisin sitä paksumpaa nahkaa eli että ei annettaisi toisen mielipiteen latistaa. En sano, että sen on helppoa, mutta on ihan hyvä miettiä, miksi sinun fiiliksesi latistuu siitä, että toinen ihminen on kanssasi eri mieltä ja kertoo sen? Sanomisen tavalla on tietysti todella paljon merkitystä ja siksi suoraan sanomista pitäisi minusta harjoitella.

    Ja tuossa minun esimerkissäni toki kovaääninen huutaja ei ollut salmiakin vihaaja ja vaan rakastaja :--) Jäinkin miettimään tuota, että miksi sillä positiivisen mielipiteen esittäjällä on enemmän oikeus mielipiteensä esittämiseen ilman että kukaan on sitä kysynyt. Meinaan, että entä jos tilanne on toisin päin eli jos keskustelun aloittaja sanookin, että ei voi sietää salmiakkia, johon toinen vastaa rakastavansa salmiakkia. Miksi positiivinen mielipide on enemmän sallittu "kysymättä" kuin negatiivinen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.