Talvi, joka on tuntunut siedettävältä

Olen krooninen talvistressaaja. Juhannusyö on mielestäni vuoden ahdistavin hetki: se on puoliväli, jossa valon määrä alkaa kääntyä laskuun ja päivän lyhyyden tuntee äkisti minuutti ja vuorokausi kerrallaan yhä vahvemmin, ensin vain pieninä edellisiä nopeammin kuluvina päivinä, kunnes lopulta tuntuu kuin pimeys valtaisi päivät niin kuin hyökyaalto.

Kesän viimeisissä illoissa on kaunista haalean ikävän peittämää nostalgiaa, ne ovat jopa nautittavia kaikessa kipeydessään, mutta syksyä en meinaa jaksaa. Vuodesta toiseen sen syvyys yllättää. Tunnen valon vähyyden kuin se kiristäisi fyysisesti koko kehoa.

Talvipäivänseisaus on vuoden lempipäiväni. Vuoden pimein päivä tarkoittaa sitä, että seuraava puoli vuotta on pelkkää kasvavaa kirkkautta. Jos kärsin keskikesän juhlan aikaan, olen talvipäivänseisauksena kaikkein toiveikkain.

Tämä talvi ei kuitenkaan ole ollut ihan niin paha kuin kaikkien aiempien vuosien kokemuksien perusteella olisin odottanut (toistaiseksi, koputan puuta). Vaikka on tuntunut vaikealta katsoa valon vähyyttä, ohutta aurinkoa, kelmeitä päiviä, jotka eivät tunnu alkavan ollenkaan ennen kuin olivat jo lopussa, on tämä ollut vähemmän hirveää kuin aiemmin.

Ehkä alan hiljalleen tottua siihen, että vuodenajat tulevat tällaisina, nousevina ja laskevina aaltoina. Tai ehkä olen ymmärtänyt sen, miten ainutlaatuisia ja ihmeellisiä ne ovat, ilmiö, josta en kuitenkaan tahtoisi joutua luopumaan, niin paljon kuin pimeää inhoankin.

Ja sitä paitsi nyt pahin on jo taitettu, päivä on kasvanut tunneilla. Olen realisti ja elänyt tarpeeksi kauan tässä maassa tietääkseni, etteivät helmikuun aikaiset aurinkoisina nousevat aamut tarkoita sitä, että ensi viikolla alkaisi kevät ja että pahimmat pakkaset saattavat olla vielä edessä. Mutta pimeys on ohi ja kestän kyllä kylmän, jos vain saan kietoutua lämmittelemään valon sisään.

Ps. Jos pelkkä valo ei lohduta talven keskellä, kokemukseni perusteella myös näihin asioihin on mukava paeta:

Mielikuvitusmatkat Google Mapsissa. Yksi lempivierailukohteistani on kesäinen Turku, joka Google-auton ikuistamissa kuvissa on vielä niiltä vuosilta, kun asuin siellä, tuttu, turvallinen ja rakas, mutta viime aikoina olen liikkunut myös muualle maailmaan. Uudet maisemat lohduttavat, kun ulkona sää näyttää siltä, etten tule näkemään kuin loputonta valkoista seuraavien kuukausien ajan.

Päiväunet ja unimaailmat. Jos keho tahtoo levätä, anna sen valua uneen. Äitini sanoo aina, että parhaan levon päiväunista saa, kun nukkuu 20 – 30 minuuttia, mutta ei yhtään pidempään. En tiedä, onko tällä mitään totuuspohjaa, mutta kuuliaisesti noudatan tätä ohjetta vieläkin ja välillä tunnen lyhyiden päiväunien jälkeen oloni virkeämmäksi kuin koskaan aamuisin.

Ja tietenkin todellisuuspakoilu muiden keksimissä maailmoissa, itse olen käynyt esimerkiksi näissä kirjoissa:

Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin. En pitänyt Kankimäen ensimmäisestä kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, sen kerronta oli makuuni liiankin viipyilevää, mutta tässä viivytään juuri sopivasti. Sitä paitsi nämä turhan tuntemattomaksi jääneiden naisten tarinat! Ja ne paikat, joihin tämä kirja vie!

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää. Tässä kirjassa on suurkaupunkien neonvalot ja-värit ja tunne unohtamisesta. Muistinpyyhkijöitä myyvä huumekauppias tuhoaa sitä, mitä muut muistavat eikä muista enää itsekään. Rakastan tämän kirjan ajatusleikkiä: entä jos muistoja voisikin pyyhkiä pois? Mitä kaikkea valitsisin unohtaa? Mikä on sellaista, jonka tahtoisin pitää?

Don DeLillo: Omegapiste. Mikä punaisen autiomaan ja kuivan ilman tuntu tästä kirjasta tuleekaan, aivan kuin aavikon hiekkaa voisi käsin koskettaa. Tätä romaania lukiessa on yhtä aikaa pysähdyksissä ja kuitenkin kaikkialla. Tuntuu juuri tältä:

Vaatii tarkkaavaisuutta nähdä, mitä silmien edessä tapahtuu. Vaaditaan työtä, harrasta ponnistelua nähdä se, mitä katsotaan. Hän oli lumoutunut tästä, syvyyksistä, jotka syntyivät liikkeen hidastamisesta, asioista jotka saattoi nähdä, syvyyksistä, jotka jäivät helposti huomaamatta silloin, kun näkemistapa oli pinnallinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *