Tämän kesän tahdon painaa mieleeni

Minun kesäni oli kummallinen. Tunsin olevani täynnä valkoista kohinaa, suunnatonta, kaikennielevää lumisadetta. Mieleeni tarrautuneet muistot ovat pehmeitä, häilyvärajaisia, vailla teräviä reunoja ja selkeää muotoa.

Minä todella tahdon muistaa, enemmän kuin tahdon juuri mitään muuta. Tahdon painaa hetket ja tunteet mieleeni, tallettaa kuin jalokiven tarkoin vartioituun holviin.

Tästä syystä istuin alas, taistelin ja pinnistelin, naarasin mieleni meren syvyyksistä, Mariaanien haudan pohjalta saakka – ja kuinka ollakaan, muistoja alkoi ilmestyä pimeään kuin veden pinnan lävistäviä valonsäteitä. Ensin heikkoja, arasti yksi kerrallaan, ja sitten voimakkaita, paksuja, kirkkaita, kuin suurella valonheittimellä veteen ammuttuja. Keräsin niitä kuin ohikiitäviä luoteja (totta puhuakseni mietin pitkään jotain toista vertauskuvaa, mutta palasin aina tähän. En tiedä mistä se kertoo, mutta hyväksyn sen). Tässä esitän siis kokoelman niitä, jotka sain kiinni.

Ajoin ensi kertaa sukuni saareen äitini moottoriveneellä, myrskyrintama ylläni, samaa tahtia matkaansa tehden. Pelkäsin salamaniskua, jota ei koskaan tullut – tuli vaakasuora rankkasade ja tulviva vene, onneksi vasta rannalla. Vastarannalla riideltiin kovaan ääneen, kuten jokaisena kesänä.

Pelastin oman suojaruukkunsa ympärille juuret kasvattaneen Peikonlehden. Istutin sen ja monet muut kasvini uusiin ruukkuihin, joista osan olen saanut, osan hankkinut käytettyinä, yhden löytänyt roskalavalta. Joku oli totta vieköön heittänyt arvokasta Arabian keramiikkaa pois. Siihen on täytynyt liittyä jotain, josta sen omistaja on halunnut kipeästi eroon. Toin sen kotiin, kylvetin ja kuivasin, tein kodin Palmuvehkalle. Annoin uuden alun.

Hankin potkulaudan, isorenkaisen ja nopean. Ajoin sillä pitkin kaupunkia, joskus mukulakivikaduillakin, todellisuudentajun hervottomaan tärinään menettäneenä. Tunsin vapauden, kaupungin villin pulssin – ja omani.

Keräsin valtavan määrän erilaisia kiviä Suomenlahden rannalta. Pieniä, suuria, valkoisia, kimmeltäviä, keveitä kuin ilma, huokoisia kuin kuiva pesusieni. Asettelin niitä ikkunalaudalle. Ihailen niitä usein. Näissä hetkissä onni läikähtää sisälläni.

Rakensin itseni korkuisen kasvihuoneen äitini takapihalle. Se tuntui hyvältä, on upeaa nähdä edessään jotain konkreettista, jonka on saattanut valmiiksi.

Kuvasin koiraani. Mietin ja pelkäsin sitä hetkeä, kun joudun joskus jättämään sille hyvästit – sillä oletuksella tietenkin, että elän pidempään kuin se. Itkin ravintolan terassilla viiniini. En tiedä, miten voin selvitä sen menettämisestä. En kykene miettiä sitä enempää.

Vietin paljon aikaa meren ja järvien äärellä (voin tunnistaa veden pinnasta lähestyvän sateen). On ihmeellistä, kuinka meri muuttaa muotoaan joka päivä. Vaihtaa väriä, kuljettaa rantaan alati vaihtuvia asioita, muuttaa aaltojen tapaa syntyä ja liikkua.

Luin Maggie Nelsonin kirjan Sinelmiä, luin Joan Didionia, Susan Sontagia, Karl Ove Knausgårdia, Miki Liukkosta, lyriikoita ja runoja, lainauksia. Kuuntelin Laura Mannisen teoksen Kaikki anteeksi, ja näin siitä unia – unia joissa yritin muuttaa tapahtumien kulkua. Luin Ben Okrin kirjaa A Time For New Dreams ja painoin sen nimen tiukasti mieleeni. Tein siitä suunnan.

Matkustin Tallinnaan lapsuuteni parhaan ystävän ja perheidemme kanssa. Kävelin siellä helteessä, olin huolissani siskostani (huoli ei jätä minua, ei välitä kuluneista vuosista tai sanoista, roikkuu mukana velton taaperon lailla). Sain kuulla salaisuuksia paluumatkalla laivassa, kuohuviinilasien ja yhteisen suklaakakun siivun äärellä.

Kirjoitin musiikkia, tai ainakin yritin kovasti. Soitin kitaraa keskellä yötä, muistikirja edessäni. Vihasin jokaista sanaa ja nuottia, mutta jatkoin siitä huolimatta. Jatkan siitä huolimatta.

Liikutuin kaupungin sateenkaariloistosta. Marssin kaksi tuntia, istuin pökerryksissä Kaivopuiston auringossa. Love is a terrible thing to hate.

Kuvasin suurenmoisia, hengästyttäviä tauluja Ateneumin helteestä paksussa ilmassa. Kuljetin itseni niiden synnyinsijoille.

Otin osaa Conversations with Nick Cave -konserttiin. Kaadoin lasillisen viiniä Musiikkitalon portaille ennen kuin kävelin sisään. En esittänyt Nickille kysymystä, kuten kyseisellä kiertueella on tapana, kuuntelin vain, olin ehkä ulkona itsestäni mutta vahvasti hänessä.

Olin ulkona. Metsässä, lenkeillä koirani kanssa, puistoissa, rannoilla, kuumilla, korkeilla kallioilla. Tunnen usein olevani erityisen vahvasti elossa kun annan itseni osaksi luontoa. Se on luultavasti melko tavallista, mutta tunnen sen olevan hyvin merkittävää juuri minulle. Ja niin kokemus elämästä kai muodostuukin – kollektiivisesta tulee omaa, henkilökohtaista, ehkä salattua tai ainakin tarkoin varjeltua.

Kävelin vapaaehtoisesti epämiellyttävän lähelle suurta lintua. En oikein tahdo muistaa, mikä ero fasaanilla ja riikinkukolla on – se herättää suurta huvitusta ympärilläni olevissa ihmisissä. Lintu oli värikäs ja pitkäsulkainen. Luulen sen olleen riikinkukko.

Todistin rakkaan serkkuni lapsen kasvua. Olin hänen syntymänsä hetkellä paikalla, nyt hieman yli kaksi vuotta sitten. Se on, ja tulee aina olemaan, yksi kaikkein vavisuttavimmista kokemuksistani. Hetki, kun raaka elämän voima puristuu olemassaoloon.

Söin mansikoita. Se tuskin on erityistä juuri kenellekään muulle, mutta minulle se on. Mieleni antoi viimein myöden. Itkin ilosta ensipuraisulla.

2 vastausta artikkeliin “Tämän kesän tahdon painaa mieleeni”

  1. Palaan aina uudestaan sun kirjoituksiin, koska jotenkin sun tapa kirjoittaa tuntuu niin kotoisalta. Hankala selittää, mutta välillä jos lukee jonkun kirjailijan tekstejä jokin asia saattaa häiritä tai jotain jää kaipaamaan, mutta sun tekstit tuntuu jotenkin aina oikeilta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *