Minä olen ollut joskus pohjattoman yksinäinen.
Yläkoulun kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla minulla oli yleensä koulussa seuraa, koulun ulkopuolella ei ketään, koskaan. Puhelinlaskuni oli tuona aikana joka kuukausi noin kaksi euroa, sillä en lähettänyt kenellekään tekstiviestejä. En tiennyt mitään saldorajojen paukkumisesta. Muistan tuosta ajasta vain vähän. Kuuntelin ehkä My Chemical Romancea huoneessani, jossa oli turkoosiksi maalatut seinät. Selasin Irc-galleriaa ja haaveilin kaikkien muiden elämistä. Iltapäivisin televisiosta tuli Dr.Phil.
Yksinäisyys tuntuu musertavalta taakalta hartioilla, puristukselta alavatsassa ja jyskyttävältä paineelta takaraivossa. On kuin joku kuiskuttaisi jatkuvasti korvaan: sinä et kelpaa, jos nyt kuolisit, kukaan ei osaisi kaivata sinua päiväkausiin.
Luin joskus jostain naistenlehdestä, ehkä Trendistä, artikkelin, jossa haastateltiin yksinäistä naista. Jutussa sanottiin, että ”yksinäisyys hävettää enemmän kuin sukupuolitauti”. Se on minusta kamalan osuvasti sanottu.
En ole tuntenut itseäni lohduttomalla tavalla yksinäiseksi muutamaan vuoteen. Sen ajatteleminen saa rinnassa aikaan ihanan ja lämpimän pilkahduksen. Hyvät ystäväni ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Emme näe hirveän usein, asumme kuka missäkin ja elämäntilanteemme poikkeavat kovin toisistaan. Vietän edelleen uudenvuoden ja juhannuksen kotona kuin minkä tahansa arkipäivän. Mikään ei ole muuttunut ja samalla kaikki. Tänä viikonloppuna näen en yhtä tai kahta, vaan neljää kaveriani.
Hei 14-vuotias minä, kaikki tulee menemään tosi tosi hyvin.
