
Joku on jättänyt ikkunan auki, kaupungin liikenne ja sade vaihtelevat yön taustalla, kuulen ensin toisen kovemmin ja sitten toisen aivan kuin ne vaihtaisivat paikkaa; tai ehkä ne eivät vaihda paikkaa, ehkä tämä talo vaihtaa, tämä ajattomalta tuntuva talo, johon taas olen tullut vaikka vannoin etten.
Hän ei ole vaihtanut mitään, ei yhtäkään huonekalua. Hän asuu museoidussa kodissaan. Vai olenko se minä, joka muistaa kaiken väärin? Hänen kotinsa ja hänet. Sormeilen huonekasvien lehtiä yrittäen välttää viimeiseen asti katsomasta häneen, koska hänen näkemisensä tekee kaikesta todellista, minunhan on aina ollut helpompi ajatella hänet kuin olla hänen lähellään. Hän on kauneimmillaan kaukana.
Hänellä on useita huonekasveja niin että koti on kuin viidakko. Hän on kasvattanut avokadonkivestä puun. Se on vaatinut kärsivällisyyttä ja vuosia. Molempia hänellä on.
Vihreät kasvit tekevät valosta vihreää. Hän koskettaa minua ja kääntää minut itseään päin. Siinä hetkessä juuri ennen sitä, kun tunnen vasta hänen kätensä lähestyvän minua ja se on ihoni pinnassa mutta irti siitä, ajattelen kaikkea: en pelkästään häntä, minua, avokadopuuta, ajattelen yhtäkkiä isääni ja hänen kuolemaansa ja sitä miten viimeksi täällä ollessani hän oli elossa, ja tämä talo ja koti on samanlainen kuin silloin, hän on sama, isäni on kuollut ja oli kerran elossa, mutta nyt kaikki on niin paikallaan että hän saattaisi olla yhä elävä, jos vain yrittäisin soittaa hänelle. Ajattelen kaikkea mutta en keksisi hänelle mitään sanottavaa.
Ihminen, jonka kodissa olen, laskee kätensä iholleni ja ottaa minut ajatuksistani ulos. Minun on helppo antaa liikkeiden tapahtua ajattelematta, kasvit katselevat, kasvit kiipeävät seiniä pitkin, hänen äänensä tulevat minusta, hänen liikkeensä minussa, ääninä, ja kasvit, kasvit, kasvit, joilla on kasvot ja ne kaikki katsovat minua.

Fakta minusta: kotonani ei ole yhtään huonekasveja. Ei oikeastaan ole koskaan ollut, muistan yli vuosikymmen sitten omistaneeni jonkin Ikea-kasvin, jonka taisin ostaa jo valmiiksi puoliksi kuolleena. (Ostin myös kerran ex-poikaystävälleni lihansyöjäkasvin. En nähnyt sen syövän ainuttakaan kärpästä. Todennäköisesti sekin on jo kuollut. (Itse asiassa nyt epäilen oliko se lihansyöjäkasvi ja jos oli, syövätkö ne edes kärpäsiä?)) Kasvien hengissä pitämisessä ja kaikessa niiden hoitamisessa, kastelemisessa, multien vaihtamisessa on ajatuksena jotain niin uuvuttavaa, että mieluummin hankin kotiin leikkokukkia, jotka pysyvät hengissä aikansa ja kuolevat sitten.
Rakastan myös kuivakukkia, etenkin itse kuivatettuja. Lapsuudenkodistani muistan, että äitini säästi kaikki mahdolliset kimput, omasta morsiuskimpustaan meidän rippi- ja ylioppilasjuhlaruusuihimme, ja kuivatti ne, mutta en ole varma onko tämä valemuisto, sillä kukkia ei ole enää missään. Tai ehkä joku on vain näiden vuosien aikana heittänyt ne pois. Silloin tällöin kuivatan omia kukkiani, muistan niistä tärkeät hetket.