Täällä kaikki on säilynyt enemmän entisellään kuin missään muualla. Tämä paikka on ollut aina, ja aina se on ollut samanlainen.
Valo on sama, kultainen ja läikikäs, järven pinnasta ja koivunoksista rytminsä saava. Mökkiin se siivilöityy epätasaisten ja likaisten ikkunoiden ja hämähäkinseittien läpi. Keittiössä valo on kauneimmillaan.
Tuoksu on sama, hiuksiin, ihoon ja kaikkiin vaatekerroksiin tunkeutuva, tunkkainen mutta tuttavallinen mökkituoksu. Se lähtee mukaan pois lähtiessä, ja sen voimakkuuden huomaa aina vasta kotona.
Tuulen viheltely loputtoman korkeilta tuntuvien mäntyjen latvoissa on sama. Se sekoittuu järven liplatukseen, lintujen tauottomaan lauluun ja joskus sateen rummutukseen ja käpyjen paukahteluun peltikattoa vasten.
Yläkerran parrussa, siinä jonka alla lapsena nukuimme, on pätkä samaa nalleboordia, joka kiersi lapsuuden kodin lastenhuonetta. Lapsena oli kai turvallista nähdä samat nallet nukahti sitten täällä tai kotona. Lastenhuoneessa nalleboordia ei ole ollut varmasti enää kahteenkymmeneen vuoteen, mutta täällä se pysyy.
Mökki säilyttää myös ihmisiä, joita ei enää ole. Mummi, äitini äiti, jota en koskaan saanut mahdollisuutta tavata, on ollut minulle läsnä vain täällä. Hän on vanhoissa astioissa ja huonekaluissa, hyllypapereissa, painavissa silkkitäkeissä ja äidin tarinoissa, vaikkakaan ei niin usein kuin toivoisin. Mökin rakentanut, rakas Vaari on hirsiseinissä, ovissa ja ikkunoissa, insinöörimäisen käytännöllisissä ja ennakoiduissa rakennusratkaisuissa. Myös enot ovat täällä, vaikka he piirtyvätkin vähemmän selkeinä.
Itse näen mökin sumeisiin peileihin tai tyynen järven pintaan katsoessani päivä päivältä terävämmin 30-vuotiaan äitini.
Tää oli yks sun ihanimmista teksteistä <3
Kiitos ihana Sara <3 Tämä tuli kuin itsestään. Se on ehkä tämä paikka.
Samaa mieltä Saran kanssa! Palasin lukemaan tätä jo toistamiseen, että saan hetken vielä kellua tällaisen tunnelman sisässä, ah.
Ihana kuulla, että tunnelma välittyi sinne asti! Kiitos Susa <3