En ole enää muutamaan vuoteen tehnyt uusia uudenvuodenlupauksia. En ole luvannut uskaltaa enemmän, kokeilla uusia asioita, mennä pois mukavuusalueeltani, katsoa vähemmän roskaa tv:stä, syödä vähemmän karkkia, syödä vähemmän pastaa, syödä ylipäätään vähemmän, juoda vähemmän kaljaa, juoda enemmän vettä tai urheilla vähintään joka päivä. En enää yritä luoda itseäni uudelleen aina tammikuun alussa tai olla vähän parempi versio itsestäni.
Liian usein näistä lupauksista seuraa pelkkiä vääränlaisia paineita, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita ja liian usein näitä lupauksia tekee ihan vääristä syistä ja jonkun muun takia, johonkin toiseen itseään verraten.
Mitähän sitä lupaisi, jos oikeasti ajattelisi omaa parastaan?
Aloitin yhden uuden vuoden kirjoittamalla päiväkirjaani Minä olen minä ja toivon, et se riittää ja lupasin opetella tykkäämään ihan tästä nykyisestä versiosta itsestäni. Vähän ärsyttävästä, ajoittain hauskasta, ihan fiksusta, akateemisesta, ylipainoisesta, tatuoidusta, etuoikeutetusta, nykyään 28-vuotiaasta naisesta. Itä-Hollola Installaatio sen sanoi ja minä kuuntelin.
En ole missään nimessä vielä valmis tämän projektini kanssa, ja tekemistä riittää varmasti vielä moneksi vuodeksi. Projekti on tarkoittanut aika monen ehdottoman ei ikinän pyörtämistä, joistakin ennen elintärkeistä ihmissuhteista irroittautumista ja kirjaimellista peiliin tuijottelua.
Lounakollektiivi on myös osa tätä projektia. Luvattiin kollektiivisesti olla lempeämpiä itsellemme ja toisillemme, siitä tämä koko homma lähti. Täällä mietitään enemmän mitä itse itsestämme ajattelemme, julkaistaan mitä itse haluamme, ollaan niitä versioita itsestämme, joihin sillä hetkellä pystymme, ja se riittää.
Louna on myös pitkästä aikaa tuonut elämääni ihmisiä, jotka tuntuvat samaan aikaan kutkuttavan uusilta, mutta samalla tutuilta, turvallisilta, saumattomilta. Olen ihan valtavan innoissani ja samalla aivan kauhuissani siitä, mitä ollaan saatu aikaan. Siitä on vuosia, kun olen julkaissut mitään (graduakaan en ole saanut vielä nettiin, koska arvostelu pelottaa – ihan kuin sen joku joskus lukisi) ja Susan mainitsema atelofobia taitaa vaivata myös minua. Samalla tajusin, että olen kaivannut tätä ihan valtavasti. Sisälmykset sykkyrällä ja hengitystä pidätellen painan siis kohta ’julkaise’ ja jään odottamaan tulevaa.
Tänä vuonna tein kaksi uutta lupausta:
1) pese hampaat joka ilta, vaikka ei yhtään huvittaisi
2) osta kivoja uusia sukkia, koska kivat sukat voi tehdä yllättävän onnelliseksi, erityisesti glitteriset sellaiset.