Marraskuun vieraskynässä ihana Jessi Jokelainen kirjoittaa pysyvistä jäljistä, joita entiset parisuhteet ja rakkaat jättävät kulttuurituotteisiin.
Jessi Jokelainen
Tunnen olevani itselleni vieras ihminen – joku rakas, jonka joskus tunsin. Käytän sinun sanojasi, ajattelen sinun ajatuksiasi, puhun kuten sinä puhuisit niissä kohdissa, joissa sinulla olisi tapana sanoa jotain. Minulla on sinun kielesi, ja nyt tuntuu, että se on kääriytynyt minuun ja pesiytynyt soluihini pysyvästi, ikuisesti, siihen asti että kuolen.
On kulunut puoli vuotta. Asuntoni ikkunoista sisään tulviva valo on jo kääntynyt keltaisesta harmaaksi. Syksy on nielaissut kesän rippeet sisäänsä kuten kiiltäväpintainen, harmaa käärme tekee saaliilleen. Joka vuosi tähän aikaan olen vaeltanut arkirutiineissani hiukan melankolisen painavana ja kuunnellut Childish Gambinon Oaklandia. On joitain kappaleita, jotka sillä tavoin säilyttävät viehätyksensä vuosi toisensa perään. Oakland on sellainen. Sen melodia ei hiudu puhki vielä nytkään, seitsemän vuoden jälkeen.
Silloin seitsemän vuotta sitten oli jo marraskuu ja tuoretta lunta maassa. Otit minusta kuvia metsän keskellä lumipuita vasten. Niissä kuvissa näytin nuorelta, olin nuori, ja sinäkin olit sileäkasvoinen ja minun maailmassani vielä tuore ja monilla tavoilla yllättävä. Haluaisin sanoa, että nyt seitsemän vuotta myöhemmin luen sinua paremmin kuin silloin, mutta en usko senkään olevan totta. Puoli vuotta on halkaissut väliimme neljännesvuosisadan mittaisen rotkon. En näe sinua enää. Kuulostat olevan kaukana. Olen ryhtynyt ajattelemaan, että tunsinkohan sinua sittenkään koskaan. Tunsin jonkun, jota ei enää ole.
Suhteeni Oaklandiin on hankaloitunut. Yllätyin siitä, vaikkei olisi pitänyt. Ennen kuulin kappaleessa tien vierillä leijailevan sumun ja pakkasta enteilevät aamut. Nyt kuulen siinä sinut. Yhtäkkiä muisto seitsemän vuoden takaisesta sinusta on terävöitynyt, ja kappaleen kuuntelu on työlästä. Entinen lempikappaleeni, jonka nyt hyppään yli, jos se yllättää minut automatkalla.
Puoli vuotta sitten erosimme ystävinä. Se oli helppoa, samantapainen luonnollinen siirtymä kuin puristavien, uloskasvettujen kenkien riisuminen. En ole itkenyt kertaakaan. Silti mahanpohjassani liikahtaa, kun Oakland kiipeää kuulokkeistani keskellä arkista touhuilua. On Oakland sinun kanssasi ja sinun jälkeesi.
Luulin kaiken kulttuurin olevan vain minun, mutta puolessa vuodessa luuloni on muuttanut muotoaan. Sinä omistat seitsemän vuoden mitalta kaikesta puolet. Kaikessa on sinun jälkesi. Lempielokuvani tuoksuvat sinulta, nuoren aikuisuuteni aikana lukemissani kirjoissa kaikuu sinun äänesi.
Kesällä tapasin hänet. Hän on erilainen kuin sinä. En vielä tiedä, millä kaikilla tavoin. En vielä tiedä, mitä merkitystä sillä on. Hänen kanssaan olen tehnyt samoja asioita kuin sinunkin kanssasi ennen. Olen näyttänyt hänelle suosikkielokuviani ja kuunnellut hänen kanssaan autossa minulle merkityksellisimpiä kappaleita.
Kyseessä lienee minuuteni paljastamisen lisäksi eräänlainen päällekirjoittamisen rituaali. Merkitsen minulle tärkeät teokset omikseni, kun puhun niistä jollekin uudelle. Väritän sinut piiloon, kun kuuntelen näitä kappaleita hänen kanssaan matkalla jonnekin. Silti hahmosi kuultaa läpi. Sanon Dj Kridlokkin kappaleesta Jos, että tämän on oltava yksi hienoimpia suomalaisia rap-kappaleita koskaan, sillä melankolinen tausta-ambienssi yhdistettynä pyyteettömän rakkauden tarinaan on jotenkin poikkeuksellinen. Ja että nämä tällaiset ovat yleensä erobiisejä, mutta ei tämä. Ja vaikka kuinka yritän omia kappaleen, vaikka kuinka yritän puhua itsenäni, tunnen äänesi suussani. Jos sä delaat niin mä delaan. Tuntemani versio sinusta on kuollut, enkä taida itsekään olla olemassa enää.
Kun olit 18, suosikkielokuvasi oli Fight Club. Se puhutteli sinua erityisellä tavalla. Katsoit sen monta kertaa vuodessa, oikein nojasit risti-istunnassa etusormiisi ja muistit ulkoa, mitä Tyler Durden sanoo seuraavaksi. Se on vihaisten nuorten miesten elokuva, joten en ihmettele, miksi kasvoit siitä yli. Mutta silloin se oli identiteetillesi tärkeää. Teetin sinulle joululahjaksi mukin, johon kopioin Fight Clubin elementtejä. Olit mukista haltioissasi. Joit siitä vielä sittenkin, kun elokuvamakusi oli muuttanut hienovaraisemmalle osastolle, Denis Villeneuven ja Ari Asterin suuntaan.
Olen yllättynyt siitä, kuinka haluan katsoa tapailemieni miesten kanssa eritoten niitä elokuvia, joiden repliikkien välissä kuulen sinut erityisesti. Ehkä käsittelen sitä rituaalinomaisena toimintana, polttouhrina. Vellon niissä ajatuksissa, että joskus tämä oli jotain, mitä saatoimme katsoa peittolinnakkeeseen kääriytyneinä. Muistan ja kuulen tarkkanäköiset, perehtyneet, joskus jopa besserwissermäisen vittumaiset havaintosi ohjaustyöstä ja käsikirjoituksen kulusta. Kun katson Gone Girliä hänen kanssaan, kuulen kuin ulkopuolelta muuttuneeni sinuksi. Tunnen teeskenteleväni, olevani omista nahoistani irrallani, kun tunnen pakottavaa tarvetta kommentoida ääneen Trent Reznorin äänimaailmaa tai Fincherille tyypillistä ohjaustyötä.
Näin olet ujuttanut minuun lonkeroitasi lähestulkoon vuosikymmenen mitalta. Näin olen omaksunut sinulta tapoja, jotka eivät alkujaan olleet minun, mutta jotka nyt etenkin hänen silmissään ovat minulle ominaisia tapoja keskustella kulttuurituotteista. Minun tapojani. Olet muovannut minua, ja sen väistämättömyys ja oma naiivi yllättyneisyyteni sen edessä on kallisarvoinen havainto. Tuhahdan.
Poltan sinut irti itsestäni, kun hänen silmissään sinua ei ole. On vain minä, minun havaintoni, minun elokuvani. Lakkaat olemasta samaan aikaan kun olet minussa pysyvästi kuin tatuointi. Barn burning.
On melkein marraskuu. Menin hänen luokseen illalla. Hän istui sohvalla risti-istunnassa etusormi leukaperää vasten. Tunnistin kyllä Tyler Durdenin. Hän vilkaisi minua ja sanoi katsovansa tätä ensimmäistä kertaa. Istuin tyynesti hänen viereensä. Tarkkailin hänen jyrkkävarjoisia kasvojaan. Yhä muistin ne kohdat, joissa sinulla oli tapana sanoa jotain. En sanonut mitään. Kun päähenkilö piti Marlaa kädestä kaupungin laotessa savuun ja rakennusjätteeseen, hän kohautti olkiaan ja kääntyi minua kohti. No ihan ookoo, ei erityisen hyvä. Siirsin hänen kättään, silitin hänen poskeaan, hymyilin vähän. Hänellä on samanlaiset poskiluut kuin minulla.