Alla olevan tekstin ensiesitys tapahtui Runotyttöklubilla Tampereella 8.11.2024, jolloin oli myös ensimmäinen kerta ikinä, kun luin omaa tekstiäni yleisön edessä (oli jännittävää!).
Aurinko valuttaa päälleni kultaista hunajaa
ja
minä vuodatan sydäntäni kaikkialle
ja
poimin punaherukoita, kerään kanttarelleja, katkon pajunvarsia, rakennan aitauksia ja itsetuntoani, jotten vuotaisi kuiviin.
On tuntunut huokoiselta koko kesän. Kun en muuhun pysty, menen metsään puron äärelle, saniaisten sekaan. Yritän hengittää.
Hermostoa ei kiinnosta, että olisi tärkeämpiäkin asioita, joihin kiinnittää huomiota. Hermostoa ei todellakaan kiinnosta paniikin hetkellä muu kuin oma kärsimys. Välillä on toisenlaisiakin hetkiä, seesteisiä välähdyksiä jostain, jolla ei vielä ole muotoa.
Olen mietiskellyt hoivaamista, haluja, toiveita ja odotuksia, ideaalitiloja. Valintoja ja prioriteetteja. Muovannut makeaa ja karvasta, oman mielen sopukoista kohonnutta iänikuista taikinaa. Onko lopulta niin, että tunteiden edessä järki on voimaton? Samaan aikaan kannateltu ja avuton, kaivoon putoava ja syliin otettu. Vastakkaisetkin asiat voivat olla totta yhtäläisesti.
”Lopulta olemme kuitenkin yksin”, lauletaan Scandinavian Music Groupin yli kymmenen vuotta sitten julkaistulla levyllä ja mietin, että lopultahan meillä on vain toisemme.
PS. Parempaa vuotta 2025 kaikille Lounan lukijoille ja maailmalle <3