Susa
”Oliko sun vuosi 2020 kiva?” kysyin kumppaniltani tänä aamuna. Lojuin pää hänen rinnallaan, ulkona oli harmaa vuoden viimeinen päivä eikä auringonnousu näkynyt, kuten se ei useinkaan ole näkynyt tässä joulukuussa.
”Oli. Tää oli kasvun vuosi”, hän vastasi.
En voisi olla enempää samaa mieltä.
Kun aloimme seurustella, hän kerran sanoi minulle, että itsensä kehittämiseen jää kiinni. Kävin silloin isoja identiteettikamppailuja. Oman itsen osat tuntuivat vaikeilta, mutta vaikeudestaan huolimatta turvallisilta. Sen ulkopuolelle astuminen oli kipeää ja vaarallista. Miten tähän voi ikinä jäädä koukkuun, kysyin, tämähän on kamalaa.
Tänä vuonna tulin vihdoin siihen paikkaan, jossa omien kipujen tutkiminen on alkanut olla nautinnollista. Siihen tietynlaiseen rauhaan, jossa omiin virheisiinsä pystyy suhtautumaan asioina, jotka voivatkin mennä ohi. (Ainakin suurimman osan ajasta. On toki hetkiä, jolloin mikään maailman itsetutkiskelu ei tunnu sitten yhtään hyvältä vaan aivan kamalalta paskalta. Uskon sen kuuluvan asiaan. Tärkeät asiat eivät koskaan tule helposti.)
Ehkä tälle kaikelle on ollut paikkansa juuri tänä vuonna, koska siihen oli aikaa ja tilaa. Koen itseni etuoikeutetuksi, sillä vuoteni on ollut kaunista pandemiasta huolimatta, etenkin mennyt kevät — se oli totta kai pelottavaa, epäselvää, mutta myös pysähtynyttä, aikaa joka ei vaatinut, aikaa jolloin pystyi vain antamaan. Sain pitää työni, olla päivät kotona rakastamani ihmisen kanssa, liikkua, lukea ja kirjoittaa. En kärsinyt tavallisesta pakostani tahtoa olla jatkuvasti jossain muualla tekemässä jotain muuta. Kevät oli kerrankin hetkessä elämistä, hyvissä ja pahoissa hetkissä. Ehkä siksi vanhaan itseensä oli helpompi katsoa, kun tiesi, missä paikassa nykyinen minä on.
Seuraavalta vuodelta toivon, että maailma käynnistyy, mutta myös sitä, että sama rauha säilyy.
Muita tältä vuodelta mieleen jääneitä asioita: Taylor Swiftin folklore, jonka kuuntelin läpi noin sata kertaa.
Julia
Muistan tästä vuodesta todella vähän yksityiskohtia, mutta en tule koskaan unohtamaan vuotta 2020. Tämä vuosi hahmottuu täysin eri tavoin kuin mikään aikaisemmin elämistäni, ja uskon itseni ja maailman muuttuneen jos ei ihan pysyvästi, niin ainakin seuraavaan isoon nytkähdykseen asti.
Normaalit vuodet (ennen tätä vuotta en olisi ikinä ajatellut, että joku vuosi on jotenkin normaalimpi kuin toinen, mutta tämän vuoden jälkeen ajattelen, että kaikki vuoden oli ihan todella normaaleja ennen tätä) etenevät lineaarisesti ja rakentuvat vuosittain toistuvien tapahtumien varaan – uusi vuosi, lupaukset ja odotukset, talvi, sen pimeys ja väsymys, kevät, herääminen ja suunnitelmat, kesä, ystävät, vapaus, juhlat, matkat ja festarit, syksy, kesän kaipuu, rauhoittuminen, koti, punaviini ja tee, pimeys ja väsymys, talvi tai sen odottaminen, joulu, vuoden päättyminen, uuden odottaminen.
Tämä vuosi meni melkein heti alettuaan pauselle, eikä meille kerrottu, kuinka pitkäksi aikaa. Sanottiin vaan, että jos nyt hetki maltetaan ja jaksetaan, niin tämä menee ohi. Vuodenajat vaihtuivat kyllä normaaliin tapaan, mutta meidän elämämme ei niiden mukana. Me vain odotimme ja unohdimme henkilökohtaisen kalenterin merkityksen. Hidastimme ja hengähdimme, kun emme muutakaan voineet.
Hahmotan tämän tänään päättyvän vuoden seuraavasti: tammi–helmikuu, lupaukset ja odotukset, normaalius ja tietämättömyys, koronakevät, outous, odottaminen, epäusko, hitaus ja tyhjyys, (korona)kesä, hengähdystauko, todellisuuspako, hetkellinen normaalius ja ihmisten halaaminen, koronaloppuvuosi, turtuminen, lamaantuminen, väsymys, epätoivo ja taas kerran odottaminen.
Muistatteko sen alkuvuodesta liikkuneen meemin, jossa naureskeltiin kauhukuvalle, jossa viime kevät oli vasta se ensimmäinen koronakevät? Silloin tuntui ihan mahdottomalta, että kestäisimme tätä kokonaisen vuoden ja siksi meemi ehkä vähän naurattikin. Koko vuoden ajan hoettu vanhaan normaaliin ei ole enää palaamista -mantra raivostutti minua todella pitkään, enkä tahtonut uskoa sitä ollenkaan. Ajattelin, että tottakai tämä tästä joskus normaaliksi muuttuu. Nyt alan kuitenkin ymmärtää, mitä hokemalla tarkoitettiin, koska tuo alkuvuodesta naurattanut kauhukuva tuntuu nyt aika tavalliselta todellisuudelta, eikä mikään muu naurata kuin ehkä meidän oma keväinen naiiviutemme. Koronatilanne väkisinkin helpottaa ja tilanne siltä osin normalisoituu, mutta en usko, että me enää voimme.
Nyt juhlimme tämän kollektiivisen elämämme kamalimman vuoden päättymistä, mutta mitä me oikeastaan odotamme seuraavalta?
Sara
Neljä omakuvaa tältä penteleen vuodelta:
Noora
2020. Jos jotain opin niin tämän: enää en toivo toisiksi asioita, joihin minulla on hyvin vähän tai ei lainkaan vaikutusvaltaa.
En toivo olemattomaksi virusta, jonka edessä koko tuntemani maailma polvistui.
En toivo siniseksi harmaata taivasta, valoksi jo ties monettako pimeää päivää.
En toivo kesäksi talvea, kevääksi syksyä, viikonlopuksi maanantaita.
En toivo välittämiseksi välinpitämättömyyttä, kunnioitukseksi epäkunnioitusta tai rakkaudeksi sen loppua.
Annan asioiden ja tunteiden (– omieni ja muiden) tulla, olla, näyttäytyä, jäädä, lähteä. Ja näin, näin vain, olen vapaa.