Ystävyydestä

Tämä teksti kertoo ystävyydestä ja oli vaikea kirjoittaa. Sitä kirjoittaessani ajattelin paljon, itkin vähän ja kuuntelin tätä soittolistaa. 

Kävin muutama ilta sitten syömässä entisen kämppikseni kanssa. Nauroimme olevamme kuin treffeillä, ulkona oli mössöinen tihkuava myrskysää, ympärillämme kaunis italialainen ravintola, jossa pianisti istui pianon ääreen, avasi kannen ja alkoi soittaa. Söimme kurpitsapastaa ja puhuimme rakkaudesta, kuten olemme puhuneet rakkaudesta useasti aiemmin, mutta totta kai nyt puoli vuosikymmentä kaiken jälkeen puhumme siitä kypsemmin, siitä ja kaikista muistakin asioista. Tiedämme tunteiden olevan vahvoja ja tiedämme tunteiden myös menevän ohi.

Olin miettinyt ajatusta jo siitä lähtien, kun sain häneltä kutsun illalliselle, mutta siinä viinilasin antaman rohkeuden ja suorien sanojen puuskassa sain sen vihdoin ulos: ”Kiitos kun sä kutsuit mut. Mä en ikinä uskalla kutsua sua tai ketään mihinkään.”

Entinen kämppikseni kysyi johtuuko se siitä, että pelkään kieltävää vastausta (ah, tuo ihana viisas ihminen!) ja vastasin kyllä, ja puhuessamme siitä ymmärsin ehkä vasta koko laajuudessaan paitsi sen, miten paljon pelkoni ovat rajoittaneet minua, myös sen, miten ne ovat tehneet pahaa niille ihmisille, jotka ovat olleet lähelläni. Ovat lähelläni.

En ole koskaan kokenut olevani erityisen hyvä ystävä. (En ole myöskään ollut erityisen hyvä tyttöystävä, mutta se on varmaan toisen tekstin aihe. Jostain syystä kaikkia läheisiä ihmissuhteitani näyttää ilmeisesti vaivaavan riittämättömyyden ja epäilyksen tunne…)

Ehkä tämä liittyy juuri hylätyksi tulemisen tunteeseen, siihen kieltäytymisen nakertavaan pelkoon. Kaikkiin lapsuuden ystävyyksiin, jotka katkesivat äkisti varoittamatta. Ala-asteikäisten tyttöjen klikkeihin ja niiden ulkopuolelle sulkemiseen.

Tai ehkä se ulottuu vielä kauemmas menneisyyteen, kaikkien kiintymyssuhteiden syntymiseen? Onko tämäkin niitä asioita, joissa vanhempani olisivat voineet menetellä jotenkin toisin, mutta tekivät niitä samoja virheitä, joita jo heidän vanhempansa olivat tehneet, ja siirsivät eteenpäin taas yhden epämieluisan piirteen pitkässä sukupolvien sarjassa? (Huvittava sattuma, että muutama päivä pastaillasta eteenpäin istuin iltaa erään toisen ystäväni kanssa ja puhuimme vanhemmistamme, juuri niistä vanhempiemme tekemistä asioista, joita he eivät tahallaan tehneet, mutta joista me olemme joutuneet kantamaan arpia ja joiden takia olemme istuneet psykoterapioissa ja pariterapioissa, ja istuneet tällaisia iltoja, joita viini on avannut, ja puhuneet näistä samoista asioista. Asioita, jotka varmaan sitten me teemme omille lapsillemme, ja muutaman kymmenen vuoden päästä he puhuvat näitä samoja, ja aika jatkuu ja asiat tapahtuvat lähes identtisinä, eivätkä ihmiset koskaan pysty käyttäytymään niin, etteikö arpia syntyisi.)

Joka tapauksessa, oli syy mikä hyvänsä, tulos on ollut sama: ystävyyksissäni olen pelännyt niin paljon niiden katoamista, että olen itsekkäästi sulkeutunut itseeni ja etäännyttänyt ihmisiä, joista olen välittänyt.

Olen odottanut vain heidän ottavan askeleita, koska olen itse pelännyt, ettei kukaan tule vastaan, jos minä teen niin.

Olen etäännyttänyt heitä myös siksi, että masennukseni ja maniani ovat hyvin itsekkäitä ajanjaksoja. Masennuksessa jaksan murehtia vain itseäni. Maanisena vain oma hedonismini on kiinnostavaa. Mikä yhtälö, minä minä minä vuoden ympäri!

Mutta alan olla itsekin aika kyllästynyt kuulemaan niitä tarinoitani.

Ja vielä kyllästyneempi tottelemaan turhia pelkoja, jotka eivät perustu todellisuuteen eivätkä tuo eteen yhtään mitään hyvää.

Joten istuimme siinä ravintolassa, pastalautaset edessämme, pianisti soitti, ja sanoin, että ensi kerralla minä keksin jotain ja ehdotan tapaamista. Itsestäänselvä asia jollekin toiselle, iso harppaus minulle, myöntää ääneen pelkoja ja tehdä lupauksia, jotka menevät niitä kohti.

Ja vaikka totta kai toivon ystäväni suostuvan kun kysyn voidaanko nähdä, jossain ihan syvällä, tavallaan, toivon hänen myös sanovan että hei, nyt ei kyllä sovi, olisko joku toinen päivä?

Ihan vaan nähdäkseni, mikä on pahinta, mitä sitten voi tapahtua.

Ei mikään. Sittenhän me vaan nähdään joku toinen päivä.