Tekijä: Jenna

Kuusi kertaa sunnuntai-ilta kello 19.45:

Roosa, Tampere, UTC+2

Tyhjennän astianpesukonetta ja siivoilen keittiötä, koska en halua, että kumppanini tulee viimeisen työharjoittelupäivänsä jälkeen kotiin kamalaan kaaokseen. Ollaan sovittu, että juhlitaan harkan loppumista, joten olen käynyt ostamassa salaattiainekset sekä pakastepitsat, viini on jo kylmässä. Seuraavaksi laitan kylpyveden valumaan, sytytän kynttilöitä, laitan uudenvuoden juhlissamme soineen soittolistan päälle, kaadan roseeviiniä lasiin ja riisuudun. Istahdan höyryävään kylpyveteen odottamaan.

Julia, Turku, UTC+2

Makaan kirjan kanssa peiton alla, niin kuin olen maannut viimeiset kolme päivää. Olen flunssassa ja odotan koronatestin tuloksia. Nenäliinoja on kaikkialla ja olen kuluttanut enemmän panadol hotia, kuin olisi hyväksi. Ymmärrän nykyään, että se on paljon parempaa kuin se toinen merkki, kun siinä on mentholia ja se tuntuu mukavasti nenässä. Oikeasti tämä flunssa tuli tarpeeseen, jos sen saa myöntää. Olen jo pitkään tarvinnut lepotaukoa, mutten ole osannut pyytää sitä. Tällä viikolla otin yhteyttä työterveyteen ja pyysin apua työuupumukseen. Sain lähetteen työterveyspsykologille ja tämän flunssan. Olen nukkunut ja lukenut ja lukenut ja nukkunut. Aloitin viimein Adichien Americanah’n, joka on ollut yöpöydälläni ainakin kolme vuotta.

Susa, Helsinki, UTC+2

Olen alkanut tehdä kirjoitusharjoituksia joka päivä, kaksi kymmenen tai viidentoista minuutin harjoitusta, joissa tarkoituksena on vain kirjoittaa. Pysähtymättä, miettimättä, korjaamatta mitään. Olen kirjoittanut isäsuhteestani, kuolleesta enostani, väkivaltaisesta parisuhteesta ja vuosista, joista en tiennyt muistavani enää. Kun en mieti sanoja, kaikki tulee takaisin. Tänään kirjoitin: Hän puhui samalla äänellä mutta hänen puheenaiheensa olivat erilaiset ja huomasin hänen tahtovan puhua asioista, joissa hän on huomattavasti älykkäämpi kuin minä. Hän teki sen juuri siksi, että tuntisin oloni tyhmäksi, koska hän tiesi miten vihaan hävetä ja miten hyvä minä aina tahdon olla kaikessa. Kilvoittelumme, joka kerran yhdisti meitä, oli nyt rumaa ja katkeraa, minun osaltani, hänhän selvisi siitä voittajana, hän nöyryytti minua kun riisuin vaatteitani enkä voinut pelata sillä ainoalla kortilla, joka minulla oli: hän halusi minua, siksihän minä olin tässä hänen asunnossaan kello kolme aamuyöllä.

Noora, Hyvinkää, UTC+2

Se ollaan me kaksi tästä eteenpäin.

Pitkä parisuhteeni loppui yllättäen, ja välttääkseni äärimmäisen epämiellyttävän asumisjärjestelyn nostin koko elämäni perustuksiltaan ja siirsin vanhaan kotitalooni kahdessa intensiivisessä vuorokaudessa. Nyt olen täällä, väistötiloissa, ehkä oikeammin välilaskulla, etsin meille kahdelle uutta kotia. Loppu on aina alku ja olen valmis.

Sara, Turku, UTC+2

Tämän iltapäivän ja illan olen ollut paikassa, jossa on lisäkseni toinenkin pienen lapsen äiti. Toinen äiti tarjoaa lapselleen tasaisin väliajoin ravitsevan aterian, ajankohdat katsotaan huolellisesti kellosta. Olen onnellinen löytäessäni sattumalta laukustani pienen rusina-askin. Toivon, että tilanne vaikuttaisi muiden silmissä siltä, että olen varta vasten varannut lapselleni mukaan purtavaa. Kahvipöydässä toiselle lapselle annetaan terveellinen välipala (pensasmustikoita, kyytipojaksi vettä), oma lapseni haluaisi ottaa kolmannen suklaakeksin ja lisää mehua. Seitsemän maissa lähdemme kotimatkalle, toinen perhe jää vielä keittämään lapselle kaurapuuroa (pensasmustikoilla). Kotona lapseni syö puolikkaan banaanin, kananmunan ja ison viipaleen leipää, koska se on saanut vain niitä saamarin suklaakeksejä.

Jenna, Missoula, UTC-7

Olen viettänyt koko päivän maaten sängyssä krapulassa. Riideltiin aiemmin aamulla Katin kanssa, ja sen riidan jälkeen nukuin päiväunet. Nykyinen hetki on parempi. Krapula on mennyt menojaan, ja nyt on rauhaisaa. Kat on keittiössä laittamassa ruokaa ja minä sytytän kynttilöitä. Ikkunamme toisella puolella taivas on harmaa ja täynnä Kaliforniasta ja Oregonista tullutta savua. Siellä olevat metsäpalot ovat tuhonneet joillekin ihmisille aivan kaiken. Ajattelen niitä ihmisiä, jotka olen nähnyt uutisissa. Niitä, jotka ovat nyt kodittomia. Ajattelen ilmastonmuutosta. Katselen Katia, hän paistaa munakoisoviipaleita hymyillen ja sitten sanoo rakastavansa minua. Haim soi taustalla: Why me? How’d I get this hallelujah?

Minua on aina ihmetyttänyt se, miten kodista rakennetaan niin syvä ja kestävä osa ihmisen identiteettiä, sillä en itse ole sellaista oikein kokenut. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut sellaista tunnetta, että kuulun yhteen paikkaan. Minulle koti merkitsee niin monia asioita, että sen miettiminen joskus ahdistaa, vaikkei sen pitäisi ahdistaa: äitini identifioi itsensä montanalaiseksi, isäni samalla tavalla, ja niin heidänkin vanhempansa. Synnyin perheeseen, jolla on todella vahvat juuret tässä osavaltiossa ja tässä maassa, mutta en ole koskaan juurtunut tähän paikkaan samalla toivotulla tavalla.

Synnyin tähän kaupunkiin, Missoulaan, melkein kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten. En kai koskaan tuntenut vahvaa yhteyttä tai sidettä Amerikkaan. Olin aina utelias muista paikoista ja kielistä kuin englanti. Kun törmäsin eräänä kauniina päivänä suomen kieleen, päätin melkein heti omaksua sen ja tehdä siitäkin kodin.

Olin neljätoista vuotta vanha, kun rupesin itsenäisesti, omilla ehdoilla opettelemaan suomea. Olin niin halukas tekemään töitä sen eteen, että ymmärtäisin kielen, joka kuulosti silloin korvilleni täysin höpöhöpöltä, ei kotoisalta. Ja niin tein sen työn. Nyt kun mietin sitä vähän syvemmin, luulen etsineeni todistetta siitä, että me ihmiset ollaan kaikki samoja kielestä riippumatta. Etsin kotia jostain punaisesta langasta.

Teininä lähdin Suomeen ensimmäistä kertaa vaihto-oppilaaksi. Sitten lähdin Helsinkiin pitämään välivuotta ja sitten taas opiskelemaan. Tulin ja menin, menin ja tulin. Koti siellä, koti täällä. Pääni oli räjähtämäisillään silkasta hämmennyksestä.

Vihdoin palasin Missoulaan jäädäkseni tänne, ainakin toistaiseksi. Vuosien varrella en ole tullut paljoakaan viisaammaksi, mutta joitain pieniä asioita on tullut opittua. Hoksasin jonkin aikaa sitten, ettei kodin tarvitse löytyä yhdestä ainoasta paikasta, eikä sen ole pakko löytyä paikasta ollenkaan. It’s a state of mind, baby. Ehkä parempikin niin.

Ajattelin siis tehdä pienen listan asioista, jotka saavat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Olkoon se minulle ja ehkä teillekin muistutus siitä, että kodista (mitä ja missä se lieneekin) kannattaa olla kiitollinen.

Tunnen olevani kotona, kun makaan tyttöystäväni sylissä.

Tunnen olevani kotona, kun kipeänä ollessani äitini tekstaa ja kysyy, saako tuoda minulle keittoa.

Tunnen olevani kotona, kun huomaan auringonvalon tekevän samoja ilmiöitä, jotka aiemmin muistin vain ja ainoastaan Suomi-ajoistani. Kun huomaan, ettei ole väliä missä kulkee, aina luontoon voi luottaa.

Tunnen olevani kotona, kun istun baarissa hyvien ystävien ympäröimänä ja nauran niin paljon, että tulee kyyneleitä silmiin.

Tunnen olevani kotona, kun täällä vierailevat suomalaiset kaverit tuovat mukanaan Fazeria ja ruisleipää.

Tunnen olevani kotona, kun minua kuunnellaan.

Tunnen olevani kotona, kun luen kauniita kirjoja ja ymmärrän, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka ovat tunteneet samat tunteet ja itkeneet samat kyyneleet.

Tunnen olevani kotona, kun muistan etten ole yksin.