Kirjoittajalta Jenna

Tulin ulos kaapista ensimmäistä kertaa viime kesänä, kotimatkalla takaisin Missoulaan ystäväni Stephenin kanssa. Hän ajoi autoaan hiljaa, ja minä sanoin, että nyt on kerrottavaa. Kurkkuani kuristi ja kaikki oli hetken raskasta, kädet tärisivät ja minua puistatti. Tiesin kuitenkin, että aika oli koittanut. Ja niin sanoin sen ääneen ensimmäistä kertaa: En ole hetero. En pystynyt muuta sanomaan, joten kerroin vain, kuka ja mikä en ole. Ajelimme läpi Wyomingin ja edessämme oli avaraa maata, jossa oli metsäkukkia, mäkiä ja suuren suuri taivas. Kuuntelimme Sufjan Stevensia ja minä itkin onnesta.

Kaapista ulos tultuani minuun iski tunne, että voisin vain mennä jollekin niistä mäistä makaamaan, rauhassa vihdoinkin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oloni oli kevyt. Vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, olin todella pitkään elänyt valheessa, jota vihasin. Olin aina esittänyt ihmistä, joka en ole. Päätin ensimmäistä kertaa elämässäni olla aito, kokonainen itseni.

Automatka päättyi, saavuimme Missoulaan ja palasin kotiin. Se kesä tuli ja meni, ja vasta löydetty identiteettini melkein unohtui arjen keskellä. Oli liian helppoa olla ajattelematta sitä, sillä näin olin koko elämäni tehnyt. Olin niin pitkään piilottanut maailmalta sen, kuka oikeasti olen, että olin onnistunut piilottamaan sen myös itseltäni.

Jokin minussa oli kuitenkin muuttunut. Rupesin kohtelemaan itseäni vähän lempeämmin. Pikkuhiljaa ymmärsin, etten ole väärä eikä minussa ole mitään vikaa. Hoksasin, ettei kannata enää hävetä mitään. Olin niin pitkään hokenut muille, ettei queer-ihmisissä ole mitään vikaa, mutta unohdin kohdella itseäni samalla tavalla. Olin kai tahallani jättänyt itseni pois.

Kerron nyt totuuden tästä kirjoituksesta: tulin kertomaan teille vain sen, että olen pitkästä aikaa onnellinen. Siinä se. En odota teidän saavan tästä suuria oivalluksia, ja ymmärrän, että varmaan moni teistäkin on käynyt läpi aivan samanlaista paskaa. Totta puhuakseni en ollenkaan aavistanut, että tällaisesta kirjoituksesta tulisi minun ensimmäinen postaukseni täällä, mutta tällä hetkellä en pysty ajattelemaan mitään muuta. Oloni on niin vapautunut, etten voi muuta kuin jakaa sitä muille. Muutenkin olen vähän vaiheilla tämän kaiken kanssa, mutta vihdoin tunnen että olen kasvamassa sellaiseksi ihmiseksi, joka olen aina halunnut olla. Olen antanut itselleni luvan.

Ennen kuin tulin kaapista ulos, elämäni oli tavallaan pysähtynyt. Itseni hyväksyminen täysin on auttanut minua monessa muussakin asiassa, sillä nyt voin mennä eteenpäin tietäen tarkasti, kuka olen. Olen itsevarmempi kuin koskaan ja hallelujah, se tuntuu ihan hemmetin hyvältä.

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan: minä olen queer nainen, jolla on sanottavaa, itse asiassa aika paljon sanottavaa. Minulla on maailman ihanin tyttöystävä. Olen kertonut kaikille ystävilleni, että olen queer, mutten ole vielä kertonut perheelleni. En aio kuitenkaan tällä kertaa kertoa sen enempää, sillä tarvitsen vielä aikaa käydä näitä asioita läpi. Hiljattain kuolleen runoilijan Mary Oliverin runo Mornings at Blackwater on ollut mielessä usein viime aikoina:

“For years, every morning, I drank
from Blackwater Pond.
It was flavored with oak leaves and also, no doubt,
the feet of ducks.

And always it assuaged me
from the dry bowl of the very far past.

What I want to say is
that the past is the past,
and the present is what your life is,
and you are capable
of choosing what that will be,
darling citizen.

So come to the pond,
or the river of your imagination,
or the harbor of your longing,

and put your lips to the world.
And live
your life.”

Eläkää elämäänne, darling citizens. Se kannattaa, minä lupaan.