Julia hymyilee leveintä hymyään, kun sääennuste lupaa lisää pakkasasteita ja lunta. Susa vihaa talvea ja laskee päiviä kevään alkuun ja haaveilee lämpötiloista, joihin ei enää tarvitse pukea sukkahousuja jalkaan. Tänään vietettävää talvipäivänseisausta juhlistaaksemme kirjoitimme yhteisen viha-/rakkauskirjeen talvelle.
Olen syntynyt keskikesällä ja ajatellut aina, että olen ehdottomasti kesän lapsi. Rakastan lämpöä. Rakastan valoa. En ole ikinä missään ollut niin onnellinen kuin olin, kun vietin kolme viikkoa Los Angelesin tasaisessa 23 asteen lämmössä. Rusketuin kultaiseksi, yöt laskeutuivat pehmeän violeteiksi. Pää pursusi serotoniinia.
Sanonkin vitsaillen, että aivoni vain eivät taida tuottaa mielihyvähormoneja pimeässä, mutta siltä se ihan tosissaan tuntuu: nopeasti pimenevät talvipäivät aiheuttavat ahdistusta, tuntuu kuin silmien eteen tulisi harmaa kalvo, jonka läpi koko maailma näyttää tylsältä ja vähän masentavalta. Lannistavalta. En pidä pimeästä ja ihan yhtä vähän pidän kylmästä.
Minäkin olen periaatteessa kesän lapsi, heinäkuun tarkalleen ottaen, mutta en sellaisella aa kesän lapsi mä oon -tavalla. Kysyttäessä lempivuodenaikaani en ole koskaan osannut vastata, koska muutan säännöllisesti mieltäni kesän, kevään ja syksyn välillä sitä mukaa kun vuodenajat vuosittain vaihtuvat. Suosikkini onkin ehkä juuri se, että Suomessa vuodenajat vaihtuvat. Siitä olin kuitenkin pitkään aika varma, että talvi ei ole lempivuodenaikani. Olen aina pitänyt talvesta, mutta se on ollut joko liian pitkä ja pimeä tai ei talvi ollenkaan.
Ajattelin myös pitkään, että talvi ei voi olla lempivuodenaikani, koska en ole sellainen talvi-ihminen. Talvi-ihmiset ovat reippaita, tervehenkisiä ja järkeviä. Sellaisia, joilla on kunnon talvikengät ja toppahousut ja heijastinvaljaat. Talvi-ihmiset juovat paljon teetä ja nukkuvat kunnon yöunia ja todennäköisesti rakastavat hiihtoa. Pikkusiskoni on sellainen talvi-ihminen.
Viime talvena kuitenkin muutin mieleni ja nyt jo toista talvea putkeen uskon, että voisi se sittenkin olla. Siihen vaadittiin kymmenen vuotta kaupungissa, jossa talvi ei ole talvi vaan kamala, neljä kuukautta kestävä jakso pimeää, märkää ja vääränlaista kylmää. Ja sen jälkeen yksi kunnollinen, joskin lyhyt, talvi.
Luulen, että juuri tämä vaikuttaa omaan talvi-inhooni niin paljon! Olen kotoisin sisämaasta, jossa lapsuuteni talvet olivat lumisia ja pakkanen kova, mutta kuiva ja kestettävä. Nyt olen viettänyt kymmenen vuotta elämästäni rannikkokaupungeissa, joissa talvi on enimmäkseen ollut ruskeaa loskaista sohjoa ja kylmää vasten kasvoja piiskaavaa vesisadetta. (Paitsi Vaasassa, jossa asuin kahden talven ajan! Siellä oli lunta, mutta siellä pakkanen oli VIILTÄVÄ. Ihmettelen edelleen, etten ole sinä aikana jäädyttänyt ruumiinosiani irti.)
Nykyään asun Helsingissä, jossa talvet ovat suurimmaksi osin onneksi lämpötilaltaan hieman lempeämpiä, välillä kuin pitkän syksyn kaltaisia. Mutta jos jossain vaiheessa tulee kunnon talvipakkanen, se tarkoittaa pääkallokeliä ja pelottavan liukkaita jalkakäytäviä.
(Susa rakas, ethän sinä sitten talvea vihaa. Vihaat etelän hirvittävää, sohjoista, nolla-asteista talven irvikuvaa. Minusta sitä ei saisi edes kutsua talveksi, ainakaan ilman lainausmerkkejä tai jotain ikävän pilkallista äänensävyä.)
Olet tässä ihan oikeassa! Etelä-Suomen talvihan on ihan vitsi. Täällä on näkyvissä kaikki ne talven huonoimmat puolet: on kylmää, liukasta ja pimeää. Kun katson kuvia Lapin talvista, mietin miten sellainen voi olla edes totta! Lumikinokset näyttävät pumpulipilviltä taivaassa. Sitten menen Helsingin kadulle, jossa lumi on kasattu jalkakäytäville ruskeiksi kivisiksi kasoiksi.
Ja tänä alkutalvena Helsinki näytti vielä ihan uuden yllätyksen: taivaalta ei tullut sohjoa eikä vettä, mutta lämpötila laski reilusti alle kymmenen pakkasasteen. “Tuntuu kuin -23”, sanoi sääapplikaationi eräänä aamuna, kun yritin selvittää, mitä ihmettä oikein voi pukea päälleen, että selviäisi hengissä. Asunnon patterit eivät lämmenneet kunnolla ja tosissani mietin, tarvitseeko sisällä olla nahkahanskat ja talvitakki päällä. Menin töihin vain lämmittelemään.
Elin itsekin elämäni ensimmäiset 20 vuotta kaupungissa, jossa talvi oli jokavuotinen, monta kuukautta kestävä luminen itsestäänselvyys. Liikenne ei mennyt sekaisin lumisateesta ja koulussa välitunnit vietettiin sisällä vasta, kun pakkaslukema alkoi kolmosella. Lumi tuli joka vuosi viimeistään tammikuussa ja muistan, että joskus viimeiset lumikasat kaikkein varjoisimmissa paikoissa jatkoivat sulamista vielä kesäloman alkaessa.
Lapsuuteni talvi tarkoitti loputtomalta tuntunutta määrää koulun liikuntatunteja hiihtämään pakotettuna. En inhoa mitään urheilulajia niin kuin hiihtoa, ja pitkään se onnistui pilaamaan talven minulle. Isotkin mäet oli laskettava alas murtomaasuksilla tai liikunnan numero tippui ja sai nuhtelun kiukuttelusta. Minusta mäkien laskeminen seisoma-asennossa millään, missä ei ole kantteja, oli ja on järjetöntä. Minähän tietysti tulin mäet alas sukset kainalossa, ja liikunnan ja käytöksen numerot laskivat. Nyt kun kukaan ei voi pakottaa minua hiihtämään enää ikinä, olen uskaltanut rakastua talveen.
Olin lapsena todella kömpelö. Kasvoin pituutta äkisti kymmeniä senttejä, lähes pelkästään jalkoihin, ja juuri ja juuri pysyin kävellen pystyssä. Hiihto oli aivan painajaismaista. En osannut liikuttaa neljää raajaani yhtä aikaa tahdissa, ja olin jatkuvasti kaatuilemassa kinoksiin.
Ja luisteleminen nyt oli vähintään yhtä kamalaa. Paitsi että tasapainoni oli onneton, pelkäsin ihan hirvittävästi kaatuvani niin, että viillän luistimen terällä itseäni tai jotain toista. Pelko on säilynyt niin pahana, että en aikuisiälläkään ole uskaltanut takaisin jäälle.
Haaveilen siitä, että hankkisin nastalliset juoksukengät, että voisin harrastaa juoksua ulkona ympäri vuoden. Nyt kylmyys ja liukkaus pakottavat talvikuukausiksi sisälle matolle juoksemaan, ja se jos joku on turhauttavaa ja tympeää.
Turussa asuessani olen muuten vuosi vuodelta laskenut vaatimustasoani talven suhteen. Ennen en hyväksynyt talvea talveksi, jos lunta ei ollut vähintään puolta metriä. Turulta en odota nykyään edes sitä lunta, vaan tyydyn pakkaseen, vaikka ihan vähäiseenkin. Jos pakkasta on kaksi viikkoa putkeen, annan Turulle talvisynninpäästön, koska silloin joki jäätyy, ja se tuntuu talvelta. Turku on saanut kompensoida lumettomuutta kovilla pakkasilla eli mitä kylmempi, sen parempi.
Tänä ja viime talvena olen saanut jotain outoa mielihyvää siitä, kun aamulla vedän ylleni merinovillaisen alustopin, sen päälle merinovillaisen pitkähihaisen aluspaidan ja päällimmäiseksi vielä paksun villapaidan ja valtavankokoisen makuupussitoppatakin. Jalkaan sukkahousut, villahousut ja siskon neulomat villasukat. Päähän paksu merinovillapipo, kaulaan torkkupeiton kokoinen villahuivi ja käteen nahkarukkaset, joiden sisällä iPhonekin selviää pakkasesta. Nykyään minullakin on järkevät eli aika rumat talvikengät ja heijastinliivi. Ja polkupyörässä nastarenkaat työmatkoja varten. Toppahousut vielä puuttuvat.
Viime talvena aloin hiljalleen ymmärtää klisettä “talvi on pukeutumiskysymys”. Kun hankin merinovillapaidan, pitkät kyynärpäihin ulottuvat nahkahanskat ja thermoleggingsit, tajusin yhtäkkiä, että hei, ulkonahan voi olla ihan siedettävää! (Huom. vain “ihan”, ei edelleenkään nautittavaa.
Olen myös haalinut vaatekaapin täyteen karvahattuja, jotka ovat paitsi lämpimiä myös tyylikkäitä. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että talvella ei ole pakko luopua omasta tyylistään, vaan voi pukeutua kauniisti sekä lämpimästi.
Mutta silti! Miten kaipaankaan paljaita sääriä, ohuita mekkoja ja sitä, että ulos voi vain mennä miettimättä, mitä täytyy pukea päälle. Talvisää on selviytymistä, kesä on helppoa nautintoa, ja minä olen laiska hedonisti, joka tahtoo asiansa yksinkertaisena.
On hauskaa huomata, että meille molemmille talvessa on kysymys selviytymisestä. Sinä selviydyt talvesta, minä selviydyn talven takia. Tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, mutta olen ajatellut, että viime talvi pelasti henkeni. En ollut hetkeen oma itseni, olin hukassa, sumussa ja loppu. Kun ensimmäiset kunnon pakkaset (eli yli -20 astetta pakkasta) tulivat Turkuun, tuntui kuin olisin herännyt unesta. Tajusin, että tunnen olevani eniten elossa, kun kylmä tuntuu kehon joka kolkassa nenäkarvoja myöten ja naama pistelee niin, että tuntee poskien helottavan punaisina. Rakastan lumen narskumista jalkojen alla, pakkastaivaan pastelleja ja syvää petroolinsinistä, puuterilumen kimallusta, pehmenneitä ja vaimenneita ääniä, lisääntyvää valoa ja selkeyttä.
Viime talvena muistin itsestäni jotain, minkä olin unohtanut. Sen, että rakastan myös kylmää vettä. Uin lapsena kesäisin tuntikausia hyytävän kylmässä Pielisessä ja joskus esiteininä uin AaltoAlvarin kylmäaltaan 21 kertaa päästä päähän. On minun onneni, että kylmäuinnista on lähivuosina tullut ilmiö, koska en välttämättä muuten olisi löytänyt takaisin kylmään veteen.
Yhden hyvän jutun kyllä myönnän kylmästä talvipäivästä: kunnon pakkanen tuo aina mukanaan valon ja värit! Se on upeaa. Olen taas tämän vuoden kitkutellut pimenevän marraskuisen epätalven läpi kirkasvalolampun avustuksella ja haaveilen ajasta, kun päivä alkaa pidentyä eikä valoa tarvitse sytyttää aamuisin. Riittää, että avaa verhot, ja aurinko tulee sisään.
Talvipäivistä eniten rakastan muuten tätä talvipäivänseisausta, ristriitaista kyllä, koska se on vuoden pimein päivä ja kuten todettu, en siedä pimeää. Mutta juuri se onkin ihanaa, että se on viimeinen ja kamalin pimeä päivä, ja sen jälken valo alkaa saapua. Kun on selvinnyt tähän asti, selviää ihan mistä tahansa.
Ja vaikka kesärakastaja olenkin, niin minähän tosiaan inhoan juhannusta. Luoja miten inhoankaan juhannusta ja tietoa, että valo alkaa kadota minuutti kerrallaan. Hmm, inhoankohan eniten talvea vai valon puutetta?
Ehkä olen ymmärtänyt rakastaa talvea myös siksi, että pelkään talvien loppuvan kokonaan oman elinaikani aikana. Viime talvena huomasin monta kertaa miettiväni, että tällaista talvea ei välttämättä tule tänne enää aikoihin, jos ikinä. Täytin puhelimeni ja instagramini talvikuvilla varmuuden vuoksi, talteen. Huomasin toimivani talven kanssa samaan tapaan kuin pian kuolevan ihmisen kanssa toimitaan. Erimielisyydet laitetaan sivuun ja yritetään arvostaa viimeisiä yhteisiä hetkiä. Ehkä vielä joskus vietämme talvipäivänseisausta talven muistolle. Tänään kuitenkin juhlistan palanneita pakkasia ja vuoden lyhimmän päivän aurinkoa.
Susa, muista laittaa karvalakki päähän, mittari näyttää ”tuntuu kuin -19 °C”.
Lumi narskui heidän käpäliensä alla, ja hengitys kohosi valkeana savuna heidän suustaan. Kuono käykistyi niin, ettei sitä voinut rypistää.
– Tove Jansson, Taikatalvi