Kirjoitan jostain syystä eniten keväästä.
Tai ehkä se ei ole kauhean yllättävää: kevät on maaginen, kaunis, kipeä, mieletön, räjähtävä ja räjäyttävä. Se on elossa olemisen aikaa pitkän hiljaisen ajanjakson jälkeen. Tänään raitiovaunussa suljin silmät, nostin pään aurinkoa kohden ja itketti, sellaisella hyvällä tapaa, kun onnellisena itkettää.
Tämä on tarina eräästä kuvitteellisesta keväästä. (Yllä oleva kuva ei muuten liity tähän mitenkään. Se on räpsy eräältä hyvin todelliselta iltapäivältä, kun työt väsytti, mutta sitten lounaskävelyllä hain pullaa, eikä mikään paranna mieltä paremmin.)
Muistan tuoksun hänen hiuksissaan ja yöt, vieraassa kaupungissa, violeteiksi paahtuneet niin kuin pimeys yrittäisi hukuttaa sen haureuden kaupungin, haureuden ja halun, niin kuin kaikki synnintekijät täytyisi vain peittää hämärään… Asunto, jossa nukuimme, oli niin ylhäällä, että kadut olivat vain viivoja, ihmisiä ei nähnyt eikä yksityiskohtia. Kaupunki täynnä taloja ja puistoja ja katuja.
Siellä en nähnyt unia. Elin valveilla. Söimme puisia mansikoita ja ylikypsiä luumuja, joiden mehu valui kämmeniä sormille ja piti nuolla iholta pois. Olisin toivonut hänen nuolevan minun sormeni, mutta sen aika oli silloin jo ohi. Sen olisi pitänyt olla. Cava maksoi kaksi euroa pullolta. Harjasin sillä huuhdellen hampaani, koska en uskaltanut käyttää hanavettä ja pullovesi oli kalliimpaa ja unohdimme aina ostaa sitä.
Siellä, luumusta tahmeilla sormilla me koskettelimme, vaikka sen aika oli silloin jo ohi…
Mies, joka vuokrasi meille asunnon, pyysi siitä ylihintaa, mutta olimme nuoria emmekä osanneet kieltä tarpeeksi hyvin väittääksemme vastaan, enkä tiedä olisimmeko edes halunneet. Hän olisi vuokrannut sen jollekulle toiselle, jos meitä ei olisi ollut. Hän tahtoi maksun käteisellä ja laski setelit silein sormin. Hänellä oli oudon sirot kädet, vaikka hän muuten vei tilaa, aivan kuin oviaukot eivät olisi olleet tarpeeksi leveitä hänen harteilleen. Hän istui ahtaassa keittiössä täyttäen sen kokonaan ja laski seteleitä kädessään ja rahat näyttivät leikkirahoilta, kuin ne olisivat heti hänen kosketuksestaan menettäneet arvonsa, aivan kuin todellisuus olisi loppunut ja leikki alkanut. Niin iso mies laskemassa Monopoly-rahoja.
Seuraavana keväänä palasin sinne, ja olin taas siellä, samassa kaupungissa, seuraavassa asunnossa, seuraavan ihmisen kanssa. Me olimme vuokranneet pienen yhden hengen asunnon, niin ahtaan ettemme mahtuneet nukkumaan sänkyyn jalat suorina, torkuimme sikiöasennossa helteessä ahdistuneina raajat puutuen. Tarpeetonta sanoa, ettei siinä sängyssä rakasteltu. Halusin toteuttaa kaiken, kuten edellisellä kerralla ollessani siellä, kaikuna kaikesta mitä kerran koin, mutta eihän ihminen kanssani ollut sama. Hän tiesi, etten elänyt täällä häntä varten. Viimeisenä iltana istuimme puistossa, joimme halpoja mojitoja, joita ostimme kadulta. Ne olivat pelkkää sokeria, minttua ja viinaa. Söimme aamuyöllä humalassa paellaa, jossa oli pilaantuneita katkarapuja. Hän voi pahoin koko lennon kotiin. Silitin hänen päätään, kun hän nojasi sen minuun silmät kiinni ja ajattelin, että tuntisin enemmän myötätuntoa, jos rakastaisin häntä enemmän.
Tai jos edes rakastaisin häntä.
Siinä kaupungissa en kertaakaan nähnyt unia, mutta kaikki, mitä tein, tuntui unenomaiselta kuin ei kiinnittyisi mihinkään minussa. Ehkä helle teki sen, ja koska minusta tuntui, että elän kuin toisten ihmisten tarinoita, ajattelin ehkä hänenkin elävän niin, elävän kaikesta irrallaan, että kun olimme siellä, olisimme voineet leikkiä ketä tahansa. Kotiin päästyämme hän veti matkalaukkuaan hitaasti perässään kuin haluttomana palaamaan, ja kun purimme siitä vaatteita ja tavaroita kotona, hän teki omistaan korkeita selkeitä kasoja. Jostain syystä silloin tiesin hänen ajattelevan lähtöä, mutta hän ei vielä itse tiennyt, millä tavalla tekisi sen.
Miten typerä harkita, että juoksee, jos ei tiedä minne.
Tällaisia eroja minun elämäni on ollut ja tällaisia eroja tapahtuu taas.
Ajattelen tätä vuosia myöhemmin, kun pureskelen luumua, jonka mehu valuu sormilleni, luumua joka on tummanvioletti kuin yöt olivat silloin. On kuuma eikä ilma liiku. Ikkunat ovat auki kaduille, jotka ovat vain katuja. Tämäkin asunto tarpeeksi korkealla. Täältäkin katsottuna kaikki voisi näyttää kuin ei olisi todellista ollenkaan.