Kun kohotin viimeisen lasini

Kun viimeisen kerran kohotin lasini, en tiennyt, että se on viimeinen lasini. Selväpäisyyteni ei alkaessaan ollut suunniteltua vaan pakon sanelemaa. Olin ollut sekaisin pitkään tai ainakin sekoillut pitkään. Juomisesta puuttui kaikki iloon juominen, se oli typistynyt tylsäksi edellisen krapulan parantamiseksi tai tulevan ahdistuksen estämiseksi.

Välillä suren sitä, etten muista, mikä viimeinen juomani oli. Se saattoi olla samppanja, jonka rakastajani (hirvittävässä humalassa) korkkasi lumisessa Puolalanpuistossa. Hän antoi minulle pullon korkin, jonka laitoin kassiini muistoksi tuosta ihmisestä. Säilytän sitä yhä. Joimme rakettien alla pullon suusta. Olin niin humalassa, että suussani kuohuva juoma lähinnä oksetti.

Tai sitten viimeinen kohotettu lasini oli täpötäydessä Dynamossa, sen ikuisesti hikisessä yläkerrassa, Onnen tunti -kyltin alla, jonka alla ironista kyllä useammin olen ollut onneton kuin onnellinen. Ulkona oli pakkasta ja sisällä trooppinen viidakko. Yleensä rakastan Dynamoa juuri sellaisena, ääriään myöten täynnä ja riehakkaana, mutta tuona yönä en. En kykene enää muistamaan, mitä minulla olikaan tapana juoda siellä. Lasi Jaume Serraa vai halpa bisse? Seuralaiseni joi Jaloviinaa ja sopersi mitä humalaiset nyt kahdelta yöllä sopertelevatkaan, asioita, jotka silloin ovat totta ja aamun koitettua valheita. Olin niin väsynyt, etten jaksanut kuunnella ja vielä väsyneempi, että olisin jaksanut uskoa.

En muista miten lähdimme sieltä, en muista miten päädyimme perille, mutta muistan itseni kylpyhuoneessa, seison siellä, katselen peiliin, pupillini valtavan mustat ja pelokkaat, meikit levinneinä pitkin harmaata ihoa, haluaisin käydä lattialle makaamaan ja valittaa kuin eläin, mutta kerään itseni, menen sänkyyn, yritän saada unta. Minulla ei ole kotiavaimia ja vain kolme prosenttia akkua puhelimessa. En ajattele paljon, mutta olen päättänyt, että en jaksa enää elää, kuten nyt elän.

Sinä yönä ennen nukahtamiseni hetkeä olen juonut viimeisen juomani.

Tuosta yöstä on tänään 206 päivää. 

Olen kirjoittanut alkoholittomuudesta kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kaikki oli niin alussa, että kirjoittaminen tuntui vaikealta, aivan kuin minulla ei olisi vielä ihan täyttä oikeutta puhua soberiudesta. Toisella kerralla olin jo varmempi, mutta hukassa; varma siitä, etten halua enää juoda, mutta hukassa siitä, miten voin olla olemassa maailmassa, joka yhä juo. Niinä aikoina kävin paljon ulkona ja ihmiset, jotka ympäröivät minua, olivat humalassa – viihdyn humalaisten ihmisten keskuudessa, mutta tuntui, etteivät humalaiset ihmiset halunneet, että olen heidän joukossaan. Oli monia iltoja, kun olo tuntui kuin ulkoavaruudesta saapuneelta, kun seisoin kännisten ihmisten keskellä arvailemassa, mitä humalaisilla sanoilla oikeasti tarkoitetaan.

Jossain vaiheessa näiden viimeisimpien päivien ja viikkojen aikana se tunne on kadonnut. En enää pelkää humalaisten joukossa sitä, että olisin jotenkin poikkeava. Enää minusta ei tunnu poikkeavalta. Kuvailin aiemmin humalaa paikaksi, johon muut vaeltavat ja johon minulla ei ole pääsyä, mutta enää se ei oikeastaan tunnu siltä. On tietty tunnetila, johon en tietenkään enää löydä, tietty nousuhumala, jota välillä muistelen ja yritän tavoittaa, miltä se oikein tuntuikaan ja mitä rakastin siinä silloin niin paljon, että olin valmis uhraamaan sen kokemisen vuoksi kaiken.

Mutta en kaipaa sitä ja olen unohtanut sen.

Ajattelen, että ilman alkoholia olen aukinaisempi, avoimempi, empaattisempi, rehellisempi, kykenevämpi, kuuntelevampi, luovempi, hehkuvampi, rauhallisempi, kärsivällisempi ja rakastavampi versio itsestäni.

Mutta oikeastaan ilman alkoholia taidan vihdoin olla se, kuka oikeasti olenkin. Kuin olisin ihmisenä palautettuna tehdasasetuksiini. Aivoni ovat nyt normaalitilassaan. Mikään määrä humalaa tai krapulaa ei enää sotke niitä. Teen selvinpäin kaikki päätökset, kohtaan selvinpäin kaikki tunteet. Se on erilaista. Kaikki kivut ja surut tulevat kokonaisina vastaan eikä niiltä voi piiloutua, mutta en kaipaa enää piiloa. Ilman alkoholia uskon, että kestän kaiken sen.

Koen myös onnen selvinpäin. Sekin on erilaista. Se ei ole enää niin hysteeristä, maanista eikä isoa, vaan erilaista. Tasaisempaa. Ehkä vihdoin aidompaa?

Muutama viikko sitten, eräänä todella normaalina kuumana kesäpäivänä, vietin aikaa parhaan ystäväni kanssa. Hän istui sohvallani ja teki omiaan, minä makasin matolla lattialla ja tein omiani, puhuimme keskenämme laiskasti ihmisyydestä, identiteetistä ja tietenkin alkoholittomuudesta, kuten useasti näinä kuukausina olemme puhuneet. ”No, oliks se sit siinä?” hän äkkiä kysyi minulta. ”Ai mikä, dokaaminen vai?” ”Niin.” ”Joo. Joo, kyllä, tais se vähän niin kuin olla siinä.”

Joten mikä ikinä viimeinen lasini olikaan, se taitaa säilyä sellaisena. Mysteerinä ja viimeisenä.